Vanhemmillani on pikkukaupunkimme keskustassa yksiö, jota he ovat vuosikausia vuokranneet opiskelijoille tai firman työntekijöille. Nyt Äiti on alkanut haaveilla, että jospa he voisivat pitää sitä itse "kaupunkiasuntona" ja omaa taloaan kaupungin laidalla kesä- ja viikonloppukotina. Kun Äidillä todettiin Alzheimer, häneltä lähti ajokortti hyvinkin pian ja se oli katkera paikka, koska hän ei vieläkään koe itseään mitenkään sairaaksi (...kun mihinkään ei edes satu ja näkökin on ihan hyvä...). Ilman autoa he ovat hyvinkin riippuvaisia muiden avusta, koska yleistä liikennettä ei kulje lähistöllä eikä Isä uskalla enää ajaa, kun hän ei tunne näkevänsä tarpeeksi hyvin, vaikka ajokortti vielä onkin. Äiti kävelee useamman kilometrin kaupunkiin kauppaan ja tulee sitten kauppakassien kanssa taksilla kotiin. Ja inhoaa sitä. Itse soittelen heille aina, kun ajelen sopivasti lähistöllä, niin voin heittää Äidin minne hän haluaa. Ja Äiti inhoaa sitäkin. Hän haluaisi lähteä liikkeelle silloin kun huvittaa. Isä ei yleensä suostu lähtemään minnekään, joten Äiti kypsyy olemaan kahdestaan kotona ja haluaisi senkin vuoksi päästä vapaammin liikkumaan.
Yksiössä on erillinen keittiö ja sen verran iso huone, että sen voisi jakaa vaikka sermillä niin, että siihen saisi pienen makuusopen. Talossa on juuri tehty myös remonttia ja asennettu parvekelasit. Sinänsä ajatus on minustakin hyvä, koska kaikki keskustan palvelut ovat ympärillä ja Isäkin voisi istua katetulla parvekkeella ja katsella ohi kulkevia ihmisä - jos hän suostuisi muuttamaan sinne edes osittain (hän ei ole ollenkaan innostunut asiasta). Mutta hieman pelottaa, osaisiko Äiti enää mennä uuteen paikkaan. Löytyisikö oikea ovi ja oikea asunto? Vai erehtyisikö hän talosta tai ovesta ja pakokauhuisena säntäilisi jonnekin. Miten toimii Alzheimer-potilaan ajatus?
Sen verran on kuitenkin asiassa edetty, että huoneistoon tehdään nyt remontti, niin saadaan se siistiksi ja käytännölliseksi.
Olin vanhempieni kanssa keittiökalustekaupassa kuulemassa ehdotuksia ja tarjousta. Sinne Isäkin suostui lähtemään. Oli kyllä ilo seurata, miten vanha kauppamies heräsi eloon! Olimme kalustemyymälässä kaksi tuntia eikä Isä ollut pätkääkään väsynyt, vaan virtaa piisasi ja hoksottimet olivat hereillä. Hän oli täysin skarppina ja tiesi myyjän jokaisen kommervenkin. Vähän kerrallaan hinta hilautui alaspäin. Lopulta nuori miesmyyjä epätoivoisena selitti, miten paljon työtä hän on jo tämän suunnitelman eteen tehnyt ja toivoisi niin, että päätös tehtäisiin nyt, kun hän jää seuraavana päivänä lomalle ja lähtee häämatkalle, kun lauantaina on häätkin. Siitähän Isä riemastui: "Onko sun omat häät? Olisit sanonut tunti sitten, niin olisi saatu kaupat lyötyä lukkoon jo kauan sitten! Täytyyhän sun häälahjaksi saada kaupat tehtyä! Se on sitten sillä selvä." Kaveri oli silmät pyöreänä, että mitä tapahtui, ihan totta vai. Isä vakuutti, että no, onhan se nyt iso juttu, kun on häät ja kaikki! Kättä päälle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti