Cairo, my second home

Saavuimme juuri Kairoon. Omat, säännöllisten tuntien vetoni loppuivat tältä erää ja sain järjesteltyä kaikki yksityisasiakkaat niin, että olemme täällä nyt perjantaihin asti perheyrityksemme töiden vuoksi.

Tällä hetkellä paras yhteys on Helsinki-Istanbul-Kairo. Se on nopea reitti ja Turkish Airlines toimii loistavasti. Kentällä meitä oli kuski odottamassa - Kairossa ei todellakaan kannata ajella itse, ainakaan perus normaalilla ajotaidolla. Liikenne on täyttä kaaosta. Aina. Liikennesääntöjä ei ole, tai on, mutta kukaan ei noudata niitä. Torvet toitottaa, valot vilkkuu, kädet huiskii ja jokainen kiilaa mihin koloseen suinkin autonsa kulman saa.

Olemme aina samassa hotellissa, Kairon ulkopuolella. JW Marriott Hotelli on lähellä lentokenttää, keskustaan on reilu tunti matkaa ja tehtaat, joissa käymme, ovat vastakkaisessa suunnassa, n. tunnin matkan päässä. Tai saattaa Kairon keskustaan meno kestää parikin tuntia, jos liikenne jumittaa. Usein olemme vain muutaman päivän ja silloin emme ehdi kuin töihin ja hotellille. Hotellissa on kuitenkin hyvä uima-allas ja vieressä jopa Kairon ainoa hiekkaranta ja vesipuisto. Hotellissa on myös golf-kenttä... Tärkeintä kuitenkin on, että hotelli on kodikkaampi kuin moni muu iso hotelli. Ensimmäisellä kerralla (lähes 15 vuotta sitten) olimme Kairon keskustassa ja ikkunat olivat suoraan Niilille. Se tuntui uskomattomalta: ihan oikea Niili virtasi suoraan edessämme! Vaikka kuinka olemme Suomessa tottuneet vesistöihin, Niili on sentään Niili. Siinä on jotain käsittämättömän kiehtovaa. Heliopoliksessakin olemme joskus olleet, mutta siinä hotellin yhteydessä on suuri kauppakeskus. Se ei sovi meille maalaisille.

Kerroin työstämme egyptiläisten kanssa aikaisemminkin: Matkailua puolin ja toisin

Luumupuu kukkii

... ja kirsikkapuut ja kriikunapuut ja omenapuut... Kyllä luonto nyt hellii! Aurinkoa, lämpöä ja kauneutta.

Kaikki kadoksissa

Perjantaina siis hain vanhempani mukaan mökille ja tänään tultiin kotiin. Tavaroiden pakkaamisen, 20 min. ajomatkan ja tavaroiden purkamisen jälkeen olen aivan puhki.

Vaikka he ovat jo varsinaisesti itse pakanneet, olen huomannut, että on parasta käydä läpi tärekimmät asiat. Onko lääkkeet, onko puhelimet ja laturit, onko syötäväksi kelpaavaa ruokaa, onko silmälasit... Ja yleensä kaikki nämä tärkeimmät puuttuvat. Niitä etsiessä vierähtää helposti tunti, jos toinenkin.

Olin tänään tehnyt meille kaikille ruokaa ja vanhempani kiittelivät kovasti, kun kaikki oli niin hyvää. Tytär2 oli vielä meillä ja hänkin ehti syödä ja juoda iltapäiväkahvit kanssamme. Kahvittelun jälkeen aloin pakata vanhempieni tavaroita autoon.

Äidillä oli lääkkeet hukassa. Tällä kertaa ne onneksi löytyivät, mutta tämän aamun lääkkeitä hän ei ollut ottanut. Itse hän kyllä väitti ottaneensa. Onko hän voinut ottaa jotain? Hän on ollut monta päivää oikein hyvässä kunnossa, mutta tänään tuntui, että ajatus ei toiminut ollenkaan. Päätimme, että kun kerran tämän aamun lääkeannos on edelleen paikallaan, ne on parasta ottaa, vaikka oltiin pitkälle iltapäivässä.

Sen jälkeen oli Isän lääkkeet, kännykkä ja laturi kadoksissa. Kaikki olivat samassa toalettilaukussa. Käänsin koko heidän mökin ympäri, mutta ei löytynyt. Lopulta muistin talon alla olevan maakellarin. Sielläpä oli korillinen ruokaa ja Isän toalettilaukku.

Kotona autoin heitä taas purkamaan tavarat ja järjestin kaiken jääkaappiin ja muihin kaappeihin. Huomasin, että heillä oli vielä herkullisen näköistä kanarisottoa, jonka Rouva O oli heille tehnyt. Äiti huokaisi, että onpa hyvä juttu, he kun eivät ole tänään vielä syöneetkään yhtään mitään...

Luonnon rauhaa kuvina

Tässä vielä kuvina sunnuntaiaamun rauhaa Mökillä. Lintujen liverrys puuttuu kuvista, eikä paljon muita ääniä ollutkaan Mitä nyt kanadanhanhet kalkattivat keskenään hetken ennen, kuin siirtyivät muihin maisemiin.

Koirakin vain vilkaisi lintuja ja kääntyi pois, kun niillä oli keskenään niin kovat keskustelut meneillään eikä mitään pelkoa koiraa (tai ihmistä) kohtaan.

 Termosmukillinen kahvia ja joka aamuinen tuorepuuroni.

Luonnon rauhaa

Ensimmäinen oikea kesäaamu: Lämmintä, tyyntä, lintujen liverrystä, käen kukuntaa. Lähdin Mökin rantaan nauttimaan rauhasta ja tein kevyttä aamuverryttelyä. Luonto on paras voiman lähde. Se auttaa rentoutumaan, virkistää ja auttaa asettamaan asioita kohdilleen.

Olin laittanut aamukahvit tulemaan, tein vähän aamupalaa mukaan ja lähdin takaisin rantaan nautiskelemaan kaikesta rauhasta.

Tytär2 tuli Mökille eilen, vanhempani hain mukaan jo perjantaina. Nyt kaikki nukkuivat vielä. Välillä huomaan, miten meinaan väsähtää kaikkeen menoon ja meteliin, järjestelyihin, aikatauluihin ja yleiseen hässäkkään. Pitäisi vain aina muistaa irrottautua edes hetkeksi ja lähteä luonnon rauhaan. Pysähtyä nauttimaan.

Työmatka Hollantiin

Teimme Miehen kanssa pikaisen työreissun Hollantiin (perheyrityksemme puitteissa). Lähdimme perjantaina aamuyöstä kotoa ja takaisin olimme sunnuntaina iltapäivällä, juuri sopivasti juhlistamaan äitienpäivää vanhempieni luo. Myös Tytär2+Vävy tulivat heille.

Perjantaina ehdimme tapaamaan kolmea tavarantoimittajaamme. Aina huomaa, kuinka tärkeää on aika ajoin tavata ihmisiä, joiden kanssa tekee töitä. Asiat hoituvat paljon paremmin, kun on hyvät suhteet. On ihan eri asia tehdä töitä ihmisten kanssa, joita tuntee vähän paremminkin kuin vain pikaisilla messutapaamisilla tai netin/puhelimen välityksellä. Työ kuin työ, aidoilla ihmissuhteilla on iso merkitys.

Hollannissa (kuten myös Belgiassa) ruoka on käsittämättömän hyvää. Vetää vertoja italialaiselle keittiölle. Maut ovat pelkistettyjä, useimmiten ainoana mausteena suola. Raaka-aineet ovat tuoreita ja raikkaita.

Olemme olleet Hollannissa sekä töissä että lomalla monta kertaa, mutta nyt asustimme pikkukaupungissa nimeltään Kampen. Se on Hollannin vanhimpia kaupunkeja (vanhempi kuin Amsterdam) ja todella idyllinen paikka. Harmi vain, että koko ajan satoi enemmän tai vähemmän, joskin lauantaina pääsimme hyvin kuljeskelemaan pikkukatuja pitkin poikin sateenvarjojen alla.

Olimme pienessä perhehotellissa, Hotel van Dijk (ainoa hotelli) ja palvelu pelasi. Kun emäntä kuuli, että lähdemme hotellista sunnuntai aamuna ennen kuin heillä on aamupalaa edes tarjolla, hän ilmoitti, että hänhän tekee meille eväät! Niin sitten aamulla meille oli valmis paketti respan pöydällä (ketään ei ollut vielä töissä), asemalta ostimme kahvit ja junassa nautiskelimme rauhassa hyvästä aamupalasta.

Lauantai-iltana pääsimme konserttiin, jossa sikäläinen myyntimiehemme esiintyi (hän lauloi Neil Youngia)! Hänen bandistään suurin osa oli samaa sukua (veljiä, siskoja, veljen vaimoa ym., varsinainen "Trappin perhe"). Konsertissa oli kaiken kaikkiaan 4-5 paikallista bandiä/sooloartistia (osa harrastelijoita, osa ammattilaisia). Samalla meidät esiteltiin kaverimme koko suvulle. Hänen isänsä (n. 70v) oli aivan innoissaa ja ihmetteli, että oletteko te todella oikeasti Suomesta. Hetken juteltuamme, hän vielä varmisti minulta: "Oletkos sinä syntynytkin Suomessa?" Kovasti kutsuttiin joskus käymään Suomessa ja meillä, poikansa mukana. Samoin tapasimme kaverimme suloisen vaimon ja hänkin oli innostunut tulemaan Suomeen, jossa ei ole ennen ollut.

Täälläkin saimme kokea pikkukaupungin ihanuutta: kun otimme taksin konserttiin, kuski arvasi heti, keitä olemme: " Ai, olettekos te ne suomalaiset, joiden juna lähtee huomenna Zwollesta klo 8.15?"

Jästipäitä

Vanhempani ovat nyt todella päättäneet, että he pärjäävät vähemmällä avulla. Yritin varovasti ehdotella, että jospa Rouva O nyt kuitenkin olisi heillä pidempiä päiviä kerrallaan, mutta ei. Isä oli tyytyväinen päätökseen eikä siinä ollut mitään keskusteltavaa. Äidistä huomasin, että hän ei ollut yhtä varma asiasta, koska hän pitää Rouva O:sta kovasti. Sunnuntaisin Äiti usein sanookin, että ihanaa, kun huomenna on maanantai ja Rouva O tulee taas käymään.

Vanhempieni koiranpentu alkaa olla jo kooltaan täysikasvuinen ja lähinnä kasvattaa nyt voimaa ja lihaksia. Huh, huh. Kouluttaminen ei vanhemmiltani onnistu, vaikka aina jos otan asian puheeksi, niin Isä ärsyyntyy, koska hän, jos kuka, osaa (omasta mielestään) kasvattaa koiria. Nyt hänkin on kuitenkin huomannut, että samojedi on eri asia kuin metsästyskoirat, joita meillä on aina ollut. Ja varsinkin, kun metsästyskoirilla on oma missio, ne tietävät, että metsästys on niiden työ, silloin ne heräävät eloon ja saavat tehdä sitä, mihin ne on luotu. Isä ihmetteleekin, että tämä heidän koira on niin kovin seurallinen ja riehakas... Olen yrittänyt jutella, että koska samojedi on vetokoira ja seurakoira, niin sen tehtävä on olla ihmiselle seuraksi. Joten ihmisen tehtävä on olla sen seurana ja koska se on nuori, aktiivinen, innokas koira, sen kanssa olisi harrastettava paljon. Vanhempani vain kaipaavat lähinnä rapsuteltavaa koiraa.

Eräänä päivänä Äiti soitteli, että nyt oli heidän koiransa riemuissaan hypännyt häntä vasten niin, että silmälasit olivat menneet rikki, ohimolta vuosi veri ja silmä meni mustaksi. Yritin sanoa, että olisiko nyt aika soittaa kasvattajalle ja jutella tilanteesta, jospa hän ottaisi koiran takaisin. Mutta ei, ei missään nimessä. Koira oli vain niin iloinen. Niinpä.

Sinänsä uusi koira oli vanhemmilleni hyvä juttu. Heillä on nyt koko ajan ohjelmaa, juteltavaa ja pohdittavaa. Se pitää heidät taas elämässä kiinni. Uskon, että se toimii vanhemmilleni nimenomaan terapiakoirana. Mutta ison koiran urospentu oli väärä valinta. Kunpa vain he olisivat malttaneet mielensä, niin olisin etsinyt heille pienen, vähän vanhemman koiran, jota olisi voinut pitää sylissä ja silitellä. Koira saa kyllä rakkautta ja huomiota, rapsutusta ja ruokaa, mutta sen pitäisi saada myös paljon liikuntaa ja älyllistä toimintaa. Onneksi omat työni rauhoittuvat kesäksi, jospa voin silloin ottaa hommakseni koiran koulutuksen.