Syystouhuja

Viime sunnuntaina "muutimme" kotiin, kun tuntui, että nyt on arki alkanut. Maanantaina kotona alkoikin sitten pudonneiden omenien keruu, että nurmikon pääsee leikkaamaan ja saadaan piha taas siistiksi. Punaiset ja keltaiset luumutkin näyttivät kypsyneen, joten nekin piti äkkiä kerätä puista, koska ne eivät säily maassa hetkeäkään. Osa kriikunoista on kypsiä, mutta niitä voi keräillä puista vielä jonkin aikaa. Viinimarjat ja karviaiset sain kerättyä jo aikaisemmin.

Laitoin portin pieleen monta kassillista omenoita ohikulkijoille mukaan otettaviksi (ovat jo hävinneet, joten äkkiä viemään lisää). Naapurissa asuva köksän maikka tuli hakemaan useamman ämpärillisen kouluun, niin saavat tehdä soseita ja piirakoita. Olen yrittänyt joskus tarjota omenia suoraan koulun ruokalaan, mutta EU-säädökset kieltävät, että ruokalassa ei saa tarjota mitään ilman tutkimuksia (tai jotain sinne päin...). Joten koululaiset syövät ulkomaisia omenoita vaikka voisivat saada täysin luomuja suoraan lähinaapurista, ilmaiseksi. Mutta, näköjään kiertotie kulkee kyökin kautta ;)

Eräs naapuri asetteli kerran oman porttinsa pieleen ison kasan omenoita kauniissa, vanhassa pärekorissa - omenat oli kaadettu maahan ja kori hävinnyt... No, muovikasseihin kerättynä paketin saakin viedä mennessään.

Illalla, töiden jälkeen, Mies valitteli, että näin hieno keli menee ihan hukkaan kotona, kun mökillä hän voisi saada omaa rakennusprojektiaan eteenpäin. Takaisin mökille siis ja ihanaahan se on elokuun pimenevässä illassa saunoa ja ihmetellä hiljaisuutta. Nukkumaan ei malta mennä ja kun lopulta painaa päänsä tyynyyn, niin uni tulee paljon paremmin kuin kotona. Mökillä on pilkkopimeää, ei kuulu autojen ääniä, vain harmaahaikaran rääkäisy mustasta yöstä.

Tiistaina olin Helsingissä koulutuksissa. Mökille palattuani oli kiire metsään tutkimaan päivän sienitilannetta. Tatteja löytyi riittävästi risottoon ja pari komeaa ukonhattua sienipihveiksi, mutta kovin on kuivaa, joten odotellaan rauhassa. Saaliina myös yksi hirvikärpänen ja yksi punkki vaeltelemassa pitkin päänahkaa. YÄK!

Tänään saatoin jäädä mökille etätöihin koko päiväksi. Olipa ihanaa istua ulkona hellesäässä töitä tehden ja pulahtaa välillä järveen uimaan!

Nyt taas kotona, pyykit koneeseen ja ulos kuivumaan, viimeisetkin valkeat kuulaat putoilevat, joten niiden aika alkaa olla ohi. Naapurista kuuluu ruohonleikkurin ääni, kurkiaura teki kovalla metelillä ylilennon, maajussi on saanut peltonsa puitua.

Toisen roska on toisen aarre



Olimme lauantaina käymässä Anopin mökillä. Sää oli mitä mahtavin ja vietimmekin siellä lähes koko päivän. Myös Miehen nuorin sisko miehensä kanssa oli siellä, samoin kuin Anopin miesystävä. Anoppi on jo 83 v, mutta hyvin pirteä ja virkeä ja vaikka molemmissa lonkissa on tekonivelet, ei se tahtia haittaa. Hän painelee mennä mäkeä ylös ja alas, kantaa puita, tekee ruokaa - ja puhua pälättää kaiken aikaa.

 

Anoppi oli huomannut nuorimman siskon mökissä vanhan taulun, oli hakenut sen pois ja laittanut tilalle jonkun muun kuvan. Taulusta hän oli irroitellut kehykset pois ja oli päättänyt laittaa pelkän kuvan ulkohuussin seinään. Ihmettelin hieman, kun taulu oli oikein nätti öljyvärityö ja Anoppi kertoikin, että he olivat, edesmenneen Vaarin kanssa, saaneet sen häälahjaksi Vaarin työkaverilta, joka oli sen itse maalannut! Kun nuo kehykset on niin kuluneet ja rumat, niin hän ajatteli heittää ne roskiin ja koristaa huussia pelkäällä kuvalla (kaunis savolaismaisema, josta Anopin äiti on kotoisin, värit, mittasuhteet, kaikki aivan kohdallaan).

 

Kauhistelin, että EIIIHÄN NYT NOIN HIENOJA KEHYKSIÄ SAA POIS HEITTÄÄ! Ne on aidosti vanhat, tukevaa tekoa ja onhan niissä tunnearvoakin. Yritin kehitellä paikkaa, johon Anoppi tai Miehen sisko ne voisi laittaa, mutta kumpikaan ei niitä huolinut, missään nimessä. Anoppi sitten pakkasi kehykset minun kassiini ja sanoi, että jos en minä niitä ota, niin roskiin menee!

 

Nyt minulla on kauniit, vanhat kehykset, joilla on tarina. Tietää vain hieman töitä Miehelle, kun nyt pitää saada sopiva hylly, jonne kehykset voi asetella arvoiselleen paraatipaikalle...

 

 

 

Unelmia

Onpas ollut vipinää! On ollut koulutuksia ja symposiumeja ja sitä sun tätä. Mukavaa, kun alkaa taas kaikenlainen tohina.

Tänään kuulin radio Novasta pienen pätkän Vappu Pimiän juttua unelmista. Hän kertoi tekevänsä unelmatyötään radiotoimittajana. Sen enempää en ohjelmasta kuullut, mutta jäin muistelemaan omia unelmiani.

Veljeni kuoleman jälkeen mietin, olenko joskus unelmoinut jostain - olin silloin ymmärtänyt elämän rajallisuuden. Muistin, kuinka olin haltioissani katsellut uusia elokuvia kuten Saturday Night Fever, Fame, ym. Olin vaihtarina USA:ssa 1977-78,  kun Saturday Night Fever tuli leffateattereihin. Kaikki tanssit opeteltiin koulun jumppatunneilla! Olin aivan haltioissani ja Suomeen tultuani, opetin kaikille kavereilleni niiden tanssien askeleet. Haaveilin silloin itsekin showtanssista, mutta olin "jo" 18v eikä pikkukaupungissamme ollut moista tanssin opetusta, joten se jäi siihen.

Veljeni kuollessa olin 33v ja tunsin olevani kovin vanha oppimaan mitään uutta. Varovaisesti kuitenkin mietin, voisinko mitenkään ottaa käyttöön musiikin ja liikkeen ja tehdä unelmalleni jotain tässä hetkessä. Keksin, että aerobic yhdistää musiikin ja liikkeen. Aloin käydä tunneilla entistä enemmän ja salin omistaja ehdottikin, että menisin aerobic-ohjaaja -koulutukseen, hän kun tarvitsee lisää ohjaajia. Päätin lopulta mennä, ihan vain huvin vuoksi ja vain itseäni varten.. Olin edelleen varma, että olen liian vanha oppiakseni mitään uutta. Sillä tiellä olen siis edelleen. Olen nyt 53 enkä ole liian vanha enää mihinkään... melkein... Ja käyn edelleen koulutuksissa ja opin uutta koko ajan! Se avasi kokonaan uuden elämän ja sitä unelmaa elän edelleen!

Toinen unelmani on lapsesta asti ollut kirjoittaa kirja. Kirjat ovat olleet minulle äärimmäisen tärkeitä. Nuorena mietin, että jos kotiin tulisi tulipalo, pelastaisin kirjat. Muulla tavaralla ei ollut väliä. Kun omat lapset lähtivät kotoa, tuli taas yksi kriisin paikka. Yritin palauttaa mieleeni, mitä olen halunnut aina tehdä, mutta en ole ehtinyt, pienten lasten kanssa. Muistin tuon kirjan, mutta tiesin, että en todellakaan ole tarpeeksi hyvä kirjoittamaan kirjaa, siihen tarvitaan jo paljon taitoa ja harjoitusta.
Mietin taas, voisinko löytää jotain sovellutusta tähän hetkeen. Novelleja..., kolumneja..., päiväkirjoja olen aina kirjoittanut pöytälaatikkoon... Entä blogit? Aloin etsiä itseäni kiinnostavia blogeja ja haaveilin omasta. Kun mainitsin asiasta Tytär1:lle, hän komensi alkamaan toimeen heti! Sama se, lukeeko sitä kukaan, kirjoita kuitenkin! (Mukavaa, että kirjoituksilleni on todella löytynyt lukijoita ympäri maailmaa). Tässä siis täytän toista unelmaani.

Tätä kirjoittaessani, laiturille, ihan lähelleni, laskeutui suuri harmaahaikara. Se katseli hetken ympärilleen ja nousi takaisin siivilleen. Olisikohan taas aika etsiä unelmia, joille voin antaa siivet?

Hyvä alku päivälle

Eilen heräilin taas aamuyöllä enkä millään osannut nukkua. Ajatuksissa pyöri kaikenlaiset innostuneet ideat uusista kursseista, joita voisin pitää, kunhan illoissa olisi enemmän tunteja. Lopulta hermostuin pyörimiseen, nousin ylös kuuden maissa ja lähdin sauvakävelylenkille!

Sää oli leppeä, kauempana jyrisi ukkonen, mutta aurinko paistoi vielä. Edessä näkyi täydellinen sateenkaari. Vastaan tuli joitain koiranulkoiluttajia ja muutama muukin aikainen sauvakävelijä. Vieraat ihmiset toivottelivat hyviä huomenia!

Tunnin lenkin jälkeen suihkuun ja aamukahville. Sadekin alkoi sopivasti vasta palattuani kotiin. Ehdin vielä ottaa pienet torkut ennen klo 11.00 palaveria.

Ihana aloitus päivälle!

Kättä päälle!

Vanhemmillani on pikkukaupunkimme keskustassa yksiö, jota he ovat vuosikausia vuokranneet opiskelijoille tai firman työntekijöille. Nyt Äiti on alkanut haaveilla, että jospa he voisivat pitää sitä itse "kaupunkiasuntona" ja omaa taloaan kaupungin laidalla kesä- ja viikonloppukotina. Kun Äidillä todettiin Alzheimer, häneltä lähti ajokortti hyvinkin pian ja se oli katkera paikka, koska hän ei vieläkään koe itseään mitenkään sairaaksi (...kun mihinkään ei edes satu ja näkökin on ihan hyvä...). Ilman autoa he ovat hyvinkin riippuvaisia muiden avusta, koska yleistä liikennettä ei kulje lähistöllä eikä Isä uskalla enää ajaa, kun hän ei tunne näkevänsä tarpeeksi hyvin, vaikka ajokortti vielä onkin. Äiti kävelee useamman kilometrin kaupunkiin kauppaan ja tulee sitten kauppakassien kanssa taksilla kotiin. Ja inhoaa sitä. Itse soittelen heille aina, kun ajelen sopivasti lähistöllä, niin voin heittää Äidin minne hän haluaa. Ja Äiti inhoaa sitäkin. Hän haluaisi lähteä liikkeelle silloin kun huvittaa. Isä ei yleensä suostu lähtemään minnekään, joten Äiti kypsyy olemaan kahdestaan kotona ja haluaisi senkin vuoksi päästä vapaammin liikkumaan.

Yksiössä on erillinen keittiö ja sen verran iso huone, että sen voisi jakaa vaikka sermillä niin, että siihen saisi pienen makuusopen. Talossa on juuri tehty myös remonttia ja asennettu parvekelasit. Sinänsä ajatus on minustakin hyvä, koska kaikki keskustan palvelut ovat ympärillä ja Isäkin voisi istua katetulla parvekkeella ja katsella ohi kulkevia ihmisä - jos hän suostuisi muuttamaan sinne edes osittain (hän ei ole ollenkaan innostunut asiasta). Mutta hieman pelottaa, osaisiko Äiti enää mennä uuteen paikkaan. Löytyisikö oikea ovi ja oikea asunto? Vai erehtyisikö hän talosta tai ovesta ja pakokauhuisena säntäilisi jonnekin. Miten toimii Alzheimer-potilaan ajatus?

Sen verran on kuitenkin asiassa edetty, että huoneistoon tehdään nyt remontti, niin saadaan se siistiksi ja käytännölliseksi.

Olin vanhempieni kanssa keittiökalustekaupassa kuulemassa ehdotuksia ja tarjousta. Sinne Isäkin suostui lähtemään. Oli kyllä ilo seurata, miten vanha kauppamies heräsi eloon! Olimme kalustemyymälässä kaksi tuntia eikä Isä ollut pätkääkään väsynyt, vaan virtaa piisasi ja hoksottimet olivat hereillä. Hän oli täysin skarppina ja tiesi myyjän jokaisen kommervenkin. Vähän kerrallaan hinta hilautui alaspäin. Lopulta nuori miesmyyjä epätoivoisena selitti, miten paljon työtä hän on jo tämän suunnitelman eteen tehnyt ja toivoisi niin, että päätös tehtäisiin nyt, kun hän jää seuraavana päivänä lomalle ja lähtee häämatkalle, kun lauantaina on häätkin. Siitähän Isä riemastui: "Onko sun omat häät? Olisit sanonut tunti sitten, niin olisi saatu kaupat lyötyä lukkoon jo kauan sitten! Täytyyhän sun häälahjaksi saada kaupat tehtyä! Se on sitten sillä selvä." Kaveri oli silmät pyöreänä, että mitä tapahtui, ihan totta vai. Isä vakuutti, että no, onhan se nyt iso juttu, kun on häät ja kaikki! Kättä päälle!

Sauvakävelyä

Pääsin käymään uuden, Modern Nordic Walking (Nykyaikainen suomalainen sauvakävely) -ohjaajakoulutuksen. Nyt on sulateltava kaikkea opittua. Ja opeteltava uudelleen, miten kävellään. Kävelyä pitää niin itsestäänselvänä, että harvoin tulee ajatelleeksi, miten kävelyn tekniikkaa saisi paremmaksi ja tehokkaammaksi. Pilateksessakin monet liikkeet tähtäävät juuri kävelyssä tarvittavien lihasten vahvistamiseen ja liikkuvuuden lisäämiseen.

Sauvakävely on selvästi tehokkaampaa kuin kävely ilman sauvoja ja kuitenkin se usein tuntuu kevyemmältä. Varsinkin alamäessä sauvat keventävät polviin kohdistuvaa kuormitusta. Selkä saa pumppaavaa kiertoa ja niska-hartia -vaivatkin helpottuvat, jos sauvojen käyttötekniikka on hyvä. Toisaalta sauvarinnetreenillä saa sykkeet nousemaan ja tehot irti! Samalla, kun lähtee happihyppelylle sauvojen kanssa, saavat aivot kunnon jumpan, joka vaikuttaa sekä muistiin että oppimiseen.

Sauvakävelyä voi harrastaa jokainen, yksin tai yhdessä, kaiken ikäiset, kokoiset ja kuntoiset. Ja kävellä voi kaikkina vuodenaikoina, kaikissa säissä.

Modern Nordic Walking perustuu viimeisimpään tutkimustietoon kävelystä, sauvoista ja toiminnallisesta anatomiasta.

Maailma on niin täynnä kaikkea mielenkiintoista!

Köln

Kävimme ex tempore -matkalla Tytär2:n luona Saksassa, Kölnissä. Olipa mukava nähdä, että kaikki on hyvin ja Tytär2 nauttii olostaan, työharjoittelustaan, uusista ystävistään - elämästään.

Hellettä piisasi, shoppailtiin, käveltiin ja käveltiin, nautittiin Tytär2:n "kotiseututuntemuksesta" (pääsimme paikkoihin, joihin emme muuten olisi ikinä edes eksyneet), söimme hyvin ja tapasimme tyttären kansainvälisiä kavereita.

Kerran, kun istuimme jollain terassilla sammuttamassa janoa apfelschaulella (omenamehua + kivennäisvettä) ja kölschillä (paikallinen olut), huomasin, että joku hamppari vilkuilee meitä jatkuvasti. Kaveri oli mustissa vaatteissa, käsivarret tatuoituina, hapsuhiukset osittain ponnarilla, osittain harottaen sinne tänne - kuitenkin jotenkin symppiksen näköinen. Ja niinpä: hän oli suomalainen prätkäkundi, joka oli mielissään, kun kuuli suomen kieltä ja tuli lopulta meitä moikkaamaan. Juteltiin jonkun aikaa ja jatkoimme kaikki matkaamme. Mukava kohtaaminen taas tämäkin.

Monen tunnin kaupunkikävely +36 C:ssa. Pientä turvotusta..

Rantaravintoloita

Köln Dom (keskellä) ja muita rakennuksia monelta aikakaudelta

Lukittuja lupauksia

Joku kertoi, että lukot painavat jo niin paljon, että mahdollisesti ne joudutaan poistamaan turvallisuussyistä... Kaupunkilegendaa vai totta?