Olin koko sunnuntaipäivän itse koulutuksissa. Niin mukavaa ja innostavaa kuin onkin ohjata asiakkaita ja opettaa muita, on melkein vielä innostavampaa oppia itse lisää! Siitä saa aina puhtia eikä malta odottaa, että pääsee testaamaan uusia ideoita omilla asiakkaillaan.
Koulutuspäivillä oli myös luento ohjaajan omasta hyvinvoinnista. Pätee kelle tahansa, vaikka ei ohjaaja olisikaan. Vanha juttu, mutta niin totta, on lentokoneen turvaohje: aseta happinaamari ensin itselle ja vasta sen jälkeen lapselle. Jossain vaiheessa olen kyllä tajunnut, että en mitenkään jaksa tehdä töitäni, hoitaa vanhempiani ja ottaa kaikesta vastuuta, ellen hoida myös itseäni. Joskin moinen pyrkii aina välillä unohtumaan.
Tärkeä kirja minulle, jo vuosien takaa, on ollut Julia Cameronin: Tie Luovuuteen. Siinä annetaan konkreettisia tehtäviä suoritettaviksi. Vaikka kaikki kirjan harjoitukset ja ajatukset eivät minulle sovikaan, niin olen silti saanut siitä paljon irti. Jo, kun lapset olivat pieniä, mies matkatöissä ja oma työ ja koti hoidettavina, minulle tärkeäksi tuli tehtävä: "Listaa 20 asiaa, joiden tekemisestä nautit". Tätä listaa olen vuosien varrella muokannut aina uudelleen, lisännyt pieniä ja suuria asioita ja nauttinut niiden tekemisestä. Liikunta, lukeminen, hyvä ruoka, luonto, musiikki, rauhallinen kahvihetki... tuovat itselleni hyvää oloa. Niistä yritän jossain määrin sisällyttää jokaiseen päivään jonkin, edes yhden asian.
Illalla, Tytär2 (keskimmäinen) tuli pikavisiitille, yhdeksi yöksi, kotiin. Hän oli ensin vanhempiani piristämässä, tärkeä asia meille kaikille. Iltateetä nauttien ehdimme jutella kaikessa rauhassa... melkein: Facebook-keskustelu vapun vieton organisoinnista oli hektistä. -Sorry, mä vastaan tähän ensin... Voi, ei, odota vähän, noi tuleekin vasta tohon aikaan , mun pitää siis mennä huomenna heti aamusta takaisin...
HAUSKAA VAPPUA!
maanantai 29. huhtikuuta 2013
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Vapaapäivä
Autuas, ihana vapaapäivä! Mies reissussa, vanhemmillani vieraita, koko päivä vain itseäni varten. Eilen, nukkumaan mennessä nautin jo etukäteen, kun saan nukkua miten kauan huvittaa - heräsin klo 6.00. Sen kerran kun saisi nukkua, niin ei, nousin ylös ennen seitsemää ja nautin aamukahveja monta tuntia. Pyykkiä koneeseen ja ulos kuivumaan. Pihaa rapsuttamaan kaikessa rauhassa. Vihdoin linnutkin pääsevät laulamaan elämisen riemuansa. Virkistävät päiväunet - ihan parasta!
Rauhassa puuhastellessa on aikaa myös pohtia tätä elämän menoa. Päällimmäisenä on huoli Äidistä. Alzheimer on pelottava, järkyttävä, kaikkia osapuolia väsyttävä tauti. Omaisten taudiksi kutsuttu ja sitä se nimenoman edetessään on. Sairastuneella kun ei itsellään ole minkäänlaista sairauden tuntemusta. Äitini sairaus todettiin lokakuussa 2011. Olin jo pitkään seurannut tilannetta, mutta on niin vaikea suoraan sanoa läheiselle, että kannattaisi ehkä mennä muistikokeisiin. Yritin monin tavoin, sopivissa tilanteissa tuoda asiaa esille, mutta en saanut mitään vastakaikua. Kerran hän sitten itse soitti minulle, että nyt on kyllä jotain outoa, kun hän ei löydä juuri leipomaansa omenapiirakkaa mistään. Siltä istumalta sain luvan varata ajan tutkimuksiin.
Ajokortin Äitini sai pitää vielä viime kesän ajan mutta, kun hän täytti 75v ja se olisi pitänyt uusia, niin sitä ei enää uusittu. Siitä hän on edelleen katkera. Hän on sitä mieltä, että voisi hyvin ajaa edelleenkin, koska näössä ei ole mitään vikaa. Omasta mielestään kaikki arjen hankaluudet johtuvat siitä, että hänellä ei ole enää ajokorttia ja se otettiin turhaan pois.
Ongelma on myös se, että Äiti on periaatteessa, ja käytännössä, ollut Isäni omaishoitaja jo pitkään vaikka ei sitä virallisesti olekaan. Aina ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun heille sattuu ja tapahtuu tragikoomisia kommelluksia, kun nyt ei aina ole varmuutta kumpi hoitaa kumpaa.
Pitkään kävin heillä joka päivä ja soitin monta kertaa päivässä, kun en tiennyt miten he pärjäävät. Lopulta he jo itsekin sanoivat, että anna heidän nyt välillä olla rauhassa! Toisaalta he eivät kumpikaan huomaa, miten koti muuttuu sotkuiseksi, pyykit unohtuvat koneeseen (jos jonain pävänä muistaa, miten pesukonetta käytetään), jääkaappiin kertyy pilaantunutta ruokaa tai ruokatarvikkeet eivät koskaan edes mene jääkaappiin asti. Kun yritän järjestellä tai muistuttaa, niin Äiti loukkaantuu; osaahan hän huushollin hoitaa. Vierasta apua he eivät halua ja omasta mielestään eivät sitä edes tarvitse. Riittää, että minä hoidan tarvittavat asiat ja silloin tällöin joku isäni kaveri tulee tekemään pihahommat ym. Mieheni kanssa Isä haluaa hoitaa "miesten asiat" eli verot, vakuutukset ym. tärkeät asiat. Sen verran sain periksi, että nyt käy yksityinen kotiapu kahden viikon välein pari-kolme tuntia kerrallaan. Olisin halunnut, että hän kävisi edes kerran viikossa tai vieläkin useammin, mutta vanhempani olivat ehdottomasti vastaan.
Pari viikkoa sitten soitti puolituttu, eläkkeellä oleva, terveydenhoitaja minulle. Hän kiireellä kertoi huomioitaan Äitini käyttäytymisestä ja kun rauhassa kuuntelin, hänkin rauhoittui: hän pelkäsi, että suutun ja lyön luurin korvaan, kun hän näin puuttuu yksityisasioihin! Niin ihmiset kuulemma nykyään tekevät. Voi kauhistus! Itse olen syvästi kiitollinen, että pikkukaupungistamme löytyy tällaista yhteisöllisyyttä ja vastuuta pitää huolta myös toisista! Samalla hän kyseli, olenko varma, että Äiti ottaa lääkkeensä ajallaan. Olin varma, että ottaa, kun kahden viikon välein haemme apteekin pussittamat lääkkeet. Kysyin kuitenkin Äidiltä, saisinko katsoa hänen lääketilanteensa. Taas hän suutahti, että kyllä hänellä vielä on lääkkeitä. Mikä järkytys: avaamattomia lääkepusseja monelta päivältä, irtonaisia pillereitä pitkin yöpöytää... ja Äiti edelleen sanoo, että ottaa lääkkeensä joka aamu ja ilta! Kotiin päästyä soitin heti kunnalliseen kotisairaanhoitaan ja kyselin, onko mitään tehtävissä. Parin päivän päästä he tulivat kartoittamaan tilannetta, haastattelivat, jutustelivat ja saivat vanhemmiltani luvan kahden viikon kokeilulle, että kotisairaanhoitaja tulee joka aamu antamaan lääkkeet!
Mikä helpotus: ammatti-ihminen käy joka aamu tarkistamassa tilanteen ja lääkkeet tulee varmasti otettua oikein. Maksan kyllä mielelläni veroja, kun näin suurta apua on mahdollista saada!
Rauhassa puuhastellessa on aikaa myös pohtia tätä elämän menoa. Päällimmäisenä on huoli Äidistä. Alzheimer on pelottava, järkyttävä, kaikkia osapuolia väsyttävä tauti. Omaisten taudiksi kutsuttu ja sitä se nimenoman edetessään on. Sairastuneella kun ei itsellään ole minkäänlaista sairauden tuntemusta. Äitini sairaus todettiin lokakuussa 2011. Olin jo pitkään seurannut tilannetta, mutta on niin vaikea suoraan sanoa läheiselle, että kannattaisi ehkä mennä muistikokeisiin. Yritin monin tavoin, sopivissa tilanteissa tuoda asiaa esille, mutta en saanut mitään vastakaikua. Kerran hän sitten itse soitti minulle, että nyt on kyllä jotain outoa, kun hän ei löydä juuri leipomaansa omenapiirakkaa mistään. Siltä istumalta sain luvan varata ajan tutkimuksiin.
Ajokortin Äitini sai pitää vielä viime kesän ajan mutta, kun hän täytti 75v ja se olisi pitänyt uusia, niin sitä ei enää uusittu. Siitä hän on edelleen katkera. Hän on sitä mieltä, että voisi hyvin ajaa edelleenkin, koska näössä ei ole mitään vikaa. Omasta mielestään kaikki arjen hankaluudet johtuvat siitä, että hänellä ei ole enää ajokorttia ja se otettiin turhaan pois.
Ongelma on myös se, että Äiti on periaatteessa, ja käytännössä, ollut Isäni omaishoitaja jo pitkään vaikka ei sitä virallisesti olekaan. Aina ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun heille sattuu ja tapahtuu tragikoomisia kommelluksia, kun nyt ei aina ole varmuutta kumpi hoitaa kumpaa.
Pitkään kävin heillä joka päivä ja soitin monta kertaa päivässä, kun en tiennyt miten he pärjäävät. Lopulta he jo itsekin sanoivat, että anna heidän nyt välillä olla rauhassa! Toisaalta he eivät kumpikaan huomaa, miten koti muuttuu sotkuiseksi, pyykit unohtuvat koneeseen (jos jonain pävänä muistaa, miten pesukonetta käytetään), jääkaappiin kertyy pilaantunutta ruokaa tai ruokatarvikkeet eivät koskaan edes mene jääkaappiin asti. Kun yritän järjestellä tai muistuttaa, niin Äiti loukkaantuu; osaahan hän huushollin hoitaa. Vierasta apua he eivät halua ja omasta mielestään eivät sitä edes tarvitse. Riittää, että minä hoidan tarvittavat asiat ja silloin tällöin joku isäni kaveri tulee tekemään pihahommat ym. Mieheni kanssa Isä haluaa hoitaa "miesten asiat" eli verot, vakuutukset ym. tärkeät asiat. Sen verran sain periksi, että nyt käy yksityinen kotiapu kahden viikon välein pari-kolme tuntia kerrallaan. Olisin halunnut, että hän kävisi edes kerran viikossa tai vieläkin useammin, mutta vanhempani olivat ehdottomasti vastaan.
Pari viikkoa sitten soitti puolituttu, eläkkeellä oleva, terveydenhoitaja minulle. Hän kiireellä kertoi huomioitaan Äitini käyttäytymisestä ja kun rauhassa kuuntelin, hänkin rauhoittui: hän pelkäsi, että suutun ja lyön luurin korvaan, kun hän näin puuttuu yksityisasioihin! Niin ihmiset kuulemma nykyään tekevät. Voi kauhistus! Itse olen syvästi kiitollinen, että pikkukaupungistamme löytyy tällaista yhteisöllisyyttä ja vastuuta pitää huolta myös toisista! Samalla hän kyseli, olenko varma, että Äiti ottaa lääkkeensä ajallaan. Olin varma, että ottaa, kun kahden viikon välein haemme apteekin pussittamat lääkkeet. Kysyin kuitenkin Äidiltä, saisinko katsoa hänen lääketilanteensa. Taas hän suutahti, että kyllä hänellä vielä on lääkkeitä. Mikä järkytys: avaamattomia lääkepusseja monelta päivältä, irtonaisia pillereitä pitkin yöpöytää... ja Äiti edelleen sanoo, että ottaa lääkkeensä joka aamu ja ilta! Kotiin päästyä soitin heti kunnalliseen kotisairaanhoitaan ja kyselin, onko mitään tehtävissä. Parin päivän päästä he tulivat kartoittamaan tilannetta, haastattelivat, jutustelivat ja saivat vanhemmiltani luvan kahden viikon kokeilulle, että kotisairaanhoitaja tulee joka aamu antamaan lääkkeet!
Mikä helpotus: ammatti-ihminen käy joka aamu tarkistamassa tilanteen ja lääkkeet tulee varmasti otettua oikein. Maksan kyllä mielelläni veroja, kun näin suurta apua on mahdollista saada!
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Monenlaista...
Tänään olin kouluttamassa erään kuntosaliketjun ohjaajia. Aamulla ihmettelin, miksi aina otan haasteita vastaan, kun jänniti "ihan sikana" ja epäilin taas taitojani. Ehkä kaikki meni kuitenkin hyvin, kun koulutettavat tulivat kiittelemään ja tuntuivat innostuneilta. Itse on aina niin vaikea arvioida omaa suoritustaan. Toisaalta vieraammat eivät ehkä jännitystäni huomaa, mutta itse tietää, että omien asiakkaiden kanssa tunnin vetää paljon rennommin ja leppoisammin. Varsinkin, kun koulutettavien joukossa oli oma kouluttaja vuosien takaa ja monta kolleegaa. Huh, huh. Mutta haasteet kasvattavat! Jos aina menee siitä mistä aita on matalin, ei kehity. Huomaan, että aina silloin tällöin hakeudun, ja suostun, hankaliin tilanteisiin, jolloin joudun laittamaan itseni täysillä likoon. Kun haasteesta on selvinnyt, on autuas olo ja voittajatunne.
Koko päivän oli myös iso huoli Isästä. Äitini soitti keskiviikko-iltana, että Isä oli astunut harhaan kotirappusissa. Hän köpöttelee aina kahden kepin kanssa eikä pysty seisomaan edes paikoillaan ilman käsien apu. Nyt hän oli horjahtanut, kaatunut ja loukannut kylkensä. Soittivat minulle, kun ajelin töihin. Yritin vakuuttaa, että nyt pitää soittaa ambulanssi - heti! Se on ainoa tapa päästä sairaalaan ja saada heti tarkistettua ettei kylkiluita ole poikki tai ettei ole sisäisiä vammoja. Mutta, ei. Ei käy. Katsotaan huomenna.. Ja se huominen oli siis eilen. Menin heille käymään eilen iltapäivällä. Isäni istui sängyllä ja jutteli reippaasti. Oli kyllä päässyt itse vessaan ja vakuutteli, että paremmaltahan tämä jo tuntuu. Lääkäriin ei suostunut lähtemään, vaikka kuinka houkuttelin. Ääh, mikä jästipää! Mutta ei aikuista ihmistä voi pakottaakaan. No, viime yönä oli sitten tuntunut pahemmalta eikä nukkumisesta ollut tullut mitään. Isäni ystävä oli sitten tänään tullut kuskiksi ja he olivat lopulta menneet Mehiläiseen. Isä oli tutkittu ja kuvattu, lääkettä ja lepoa määrätty. Mitään ei onneksi ollut poikki mutta ruhjeita aikamoisesti. Nyt olo oli jo parempi, lääkkeet helpottivat ja ensi yönä voidaan ehkä kaikki taas nukkua...
Mies lähti eilen pidennetyksi viikonlopuksi Espanjaan, kavereiden kanssa golfaamaan. Sain eilen illalla hänen puhelimestaan puhelun. Joku vieras mies soitti ja puhui espanjaa! Hetkinen, mistäs nyt on kyse? Kaveri osasi onneksi hieman englantia ja selitti olevansa taksikuski ja Miehen kännykkä on hänen taksissaan "Don´t worry, don´t worry". No, ymmärsin kyllä mitä oli tapahtunut, joten en huolestunut. Hetken päästä Mies soitti, että toivottavasti et huolestunut! Kännykkä oli lipsahtanut housun taskusta taksin takapenkille. Miehen kaveri oli sitten soittanut hänen kännykkäänsä ja kuski oli jo tuomassa kännykkää omistajalleen. Fiksu ja rehellinen kuski yritti sitten vielä soittaa ja tarkistaa, että missä kännykän omistaja mahtaa nyt olla. Ja soitti sitten vahingossa minulle, kun oli juuri juteltu ennen kuin puhelin luiskahti taskusta. No, lopulta kännykkä ja omistaja löysivät toisensa, Mies soitti, että kaikki on kunnossa, no worrry. Oi voi, noita miehiä..
Nyt olen kyllä ansainnut lasin punaviiniä - tai jopa kaksi. Huomenna on kokonainen vapaapäivä!
Koko päivän oli myös iso huoli Isästä. Äitini soitti keskiviikko-iltana, että Isä oli astunut harhaan kotirappusissa. Hän köpöttelee aina kahden kepin kanssa eikä pysty seisomaan edes paikoillaan ilman käsien apu. Nyt hän oli horjahtanut, kaatunut ja loukannut kylkensä. Soittivat minulle, kun ajelin töihin. Yritin vakuuttaa, että nyt pitää soittaa ambulanssi - heti! Se on ainoa tapa päästä sairaalaan ja saada heti tarkistettua ettei kylkiluita ole poikki tai ettei ole sisäisiä vammoja. Mutta, ei. Ei käy. Katsotaan huomenna.. Ja se huominen oli siis eilen. Menin heille käymään eilen iltapäivällä. Isäni istui sängyllä ja jutteli reippaasti. Oli kyllä päässyt itse vessaan ja vakuutteli, että paremmaltahan tämä jo tuntuu. Lääkäriin ei suostunut lähtemään, vaikka kuinka houkuttelin. Ääh, mikä jästipää! Mutta ei aikuista ihmistä voi pakottaakaan. No, viime yönä oli sitten tuntunut pahemmalta eikä nukkumisesta ollut tullut mitään. Isäni ystävä oli sitten tänään tullut kuskiksi ja he olivat lopulta menneet Mehiläiseen. Isä oli tutkittu ja kuvattu, lääkettä ja lepoa määrätty. Mitään ei onneksi ollut poikki mutta ruhjeita aikamoisesti. Nyt olo oli jo parempi, lääkkeet helpottivat ja ensi yönä voidaan ehkä kaikki taas nukkua...
Mies lähti eilen pidennetyksi viikonlopuksi Espanjaan, kavereiden kanssa golfaamaan. Sain eilen illalla hänen puhelimestaan puhelun. Joku vieras mies soitti ja puhui espanjaa! Hetkinen, mistäs nyt on kyse? Kaveri osasi onneksi hieman englantia ja selitti olevansa taksikuski ja Miehen kännykkä on hänen taksissaan "Don´t worry, don´t worry". No, ymmärsin kyllä mitä oli tapahtunut, joten en huolestunut. Hetken päästä Mies soitti, että toivottavasti et huolestunut! Kännykkä oli lipsahtanut housun taskusta taksin takapenkille. Miehen kaveri oli sitten soittanut hänen kännykkäänsä ja kuski oli jo tuomassa kännykkää omistajalleen. Fiksu ja rehellinen kuski yritti sitten vielä soittaa ja tarkistaa, että missä kännykän omistaja mahtaa nyt olla. Ja soitti sitten vahingossa minulle, kun oli juuri juteltu ennen kuin puhelin luiskahti taskusta. No, lopulta kännykkä ja omistaja löysivät toisensa, Mies soitti, että kaikki on kunnossa, no worrry. Oi voi, noita miehiä..
Nyt olen kyllä ansainnut lasin punaviiniä - tai jopa kaksi. Huomenna on kokonainen vapaapäivä!
torstai 25. huhtikuuta 2013
Normi keskiviikko
Ihan oli tehokas päivä eilen, niin kuin useimmiten keskiviikkoisin. Herätys aamulla klo 6.00 ja aamutunnin veto. Sen jälkeen salin siivous, paperihommia, asiointia kaupungilla ja soitto Äidilleni, jospa hän haluaisi päästä kauppaan tai jos tuon kaupasta jotain. Ihana naapuri olikin lähtenyt yhdessä hänen kanssaan ajelemaan ja menivät samalla käymään kaupassa. Olen niin kiitollinen meidän pikkukaupungin ihmisille, joka todella pitävät toisistaan huolta!
Pääsin kotiin lounaalle ja kävin läpi loppupäivän ohjelmaa. Iltapäivällä oli uuden personal trainer -asiakkaan haastattelu ja sen jälkeen vielä pari tunnin vetoa. Kotona olin klo 21.00.
Nautin joka hetkestä. On ihanaa saada tehdä työtä, josta nauttii ja jolla on merkitystä ihmisten hyvinvoinnille!
Asiakkaiden kanssa oli puhe, että kesätauon jälkeen tunnit jatkuvat syksyllä taas normaalisti. Eräs asiakas kertoi, että hänestä on hauskaa ajatella, että täällä he jatkavat minun tunneillani vuodesta toiseen ja lopulta kaikki ovat kahdeksankymmpisiä ja aina vain jatketaan! JES! Siinä on tavoitetta! Näin olen aina itsekin ajatellut: jos saan olla terve, voin ohjata liikuntaa ja tsempata ihmisiä hamaan loppun asti. Kuten eräs idolini: paikallinen liikunnanohjaaja, joka jäi aikanaan eläkkeelle 63-vuotiaana, samantien hän perusti miehille oman jumppa-kerhon, jossa ohjasi seuraavat kolmekymmentä vuotta!
Pääsin kotiin lounaalle ja kävin läpi loppupäivän ohjelmaa. Iltapäivällä oli uuden personal trainer -asiakkaan haastattelu ja sen jälkeen vielä pari tunnin vetoa. Kotona olin klo 21.00.
Nautin joka hetkestä. On ihanaa saada tehdä työtä, josta nauttii ja jolla on merkitystä ihmisten hyvinvoinnille!
Asiakkaiden kanssa oli puhe, että kesätauon jälkeen tunnit jatkuvat syksyllä taas normaalisti. Eräs asiakas kertoi, että hänestä on hauskaa ajatella, että täällä he jatkavat minun tunneillani vuodesta toiseen ja lopulta kaikki ovat kahdeksankymmpisiä ja aina vain jatketaan! JES! Siinä on tavoitetta! Näin olen aina itsekin ajatellut: jos saan olla terve, voin ohjata liikuntaa ja tsempata ihmisiä hamaan loppun asti. Kuten eräs idolini: paikallinen liikunnanohjaaja, joka jäi aikanaan eläkkeelle 63-vuotiaana, samantien hän perusti miehille oman jumppa-kerhon, jossa ohjasi seuraavat kolmekymmentä vuotta!
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Puhtia päivään
Aamun sisäpyöräilytunti antaa energiaa koko päiväksi! Kun itse vedän liikuntatunteja kaikki illat, on ihanaa päästä muiden tunneille treenaamaan. Pää tyhjenee, hiki virtaa ja mieli virkistyy. Kaiken lisäksi liikunta on myös aivojumppaa.
Äidilläni on Alzheimerin tauti ja isälläni polyneuropatia (ääreishermoston toimintahäiriö, eli jalat eivät toimi). He asuvat vielä kotona, isossa omakotitalossa, joten apuani tarvitaan lähes päivittäin. Ja ellen pääse käymään, soittelen pari kertaa päivässä.
Huomaan, että seuraan omia unohteluitani jatkuvasti ja siksi pyrin treenaamaan aivojani siinä missä koko muutakin kehoani. Liikunnan on todettu olevan parasta aivojumppaa. Erityisesti uusien liikkeiden oppiminen, käsien ja jalkojen ristikkäisliikkeet, luonnossa kulkeminen; kaikki tekevät hyvää niin aivoille, keholle kuin mielialallekin.
Äidilläni on Alzheimerin tauti ja isälläni polyneuropatia (ääreishermoston toimintahäiriö, eli jalat eivät toimi). He asuvat vielä kotona, isossa omakotitalossa, joten apuani tarvitaan lähes päivittäin. Ja ellen pääse käymään, soittelen pari kertaa päivässä.
Huomaan, että seuraan omia unohteluitani jatkuvasti ja siksi pyrin treenaamaan aivojani siinä missä koko muutakin kehoani. Liikunnan on todettu olevan parasta aivojumppaa. Erityisesti uusien liikkeiden oppiminen, käsien ja jalkojen ristikkäisliikkeet, luonnossa kulkeminen; kaikki tekevät hyvää niin aivoille, keholle kuin mielialallekin.
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Tavaraa pois!
Nyt lähtee tavaraa kiertoon. Olen vihdoin ryhtynyt käymään läpi omia ja lasten vanhoja tavaroita. Haluan päästä eroon turhasta. Ehkä yhtälailla henkisesti kuin konkreettisesti tavaran muodossa.
Raivaustyö vain taitaa kestää muutaman vuoden: istun lattialla ja ihmettelen jokaista vastaan tulevaa muistoa. Pyörittelen tavaroita käsissäni ja jahkailen - kierrätykseen, roskiin vai takaisin säilöön... En taida mitenkään päästä roinasta eroon ellen ota tähän hommaan hieman ronskimpaa otetta. Helpotan itseäni ja otan kuvia, jotka kyllä riittävät tuomaan muistot esiin, mutta itse tavaran voin pistää pois. Ehkä. Tai sitten säästän vielä hetken, jospa joku kuitenkin joskus löytää käyttöä...
Nuorinkin lapsista lähti viime syksynä opiskelemaan ja muutti tyttöystävänsä kanssa opiskelupaikkakunnalle. Talo hiljeni ja jäimme Miehen kanssa ihmettelemään, mitä meidän nyt kuuluu tehdä. Päätimme, että nythän meidän kuuluu nauttia! Syödä parasta ruokaa, tehdä kivoja juttuja keskenään ja ennen kaikkea: oppia elämään Omaa Elämää!
Raivaustyö vain taitaa kestää muutaman vuoden: istun lattialla ja ihmettelen jokaista vastaan tulevaa muistoa. Pyörittelen tavaroita käsissäni ja jahkailen - kierrätykseen, roskiin vai takaisin säilöön... En taida mitenkään päästä roinasta eroon ellen ota tähän hommaan hieman ronskimpaa otetta. Helpotan itseäni ja otan kuvia, jotka kyllä riittävät tuomaan muistot esiin, mutta itse tavaran voin pistää pois. Ehkä. Tai sitten säästän vielä hetken, jospa joku kuitenkin joskus löytää käyttöä...
Nuorinkin lapsista lähti viime syksynä opiskelemaan ja muutti tyttöystävänsä kanssa opiskelupaikkakunnalle. Talo hiljeni ja jäimme Miehen kanssa ihmettelemään, mitä meidän nyt kuuluu tehdä. Päätimme, että nythän meidän kuuluu nauttia! Syödä parasta ruokaa, tehdä kivoja juttuja keskenään ja ennen kaikkea: oppia elämään Omaa Elämää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)