Euroopan pisin kotimaanlento

"Tervetuloa Euroopan pisimmälle kotimaanlennolle!" Näin kuulutti koneen kapteeni Ivalo-Helsinki lennolla. Oli pakko kaivaa kartta ja tutkailla, voiko todella pitää paikkansa. Olipa mielenkiintoinen nippelitieto.

Perillä kotona oltiin yöllä. Ihanaa päästä omaan sänkyyn. Ihanaa herätä aurinkoiseen kevääseen ja lintujen lauluun! Takana onnistunut lomaviikkko ja hiihtokilometrejä jokaisella runsaasti. Lyhyin lenkki taisi olla n.13 km, kun oli niin lämmintä, että vain liisterit toivat hieman pitoa. Enimmäkseen kuitenkin 20-30 km kerrallaan. (Tytär1+Vävy hiihtivät yhtenä päivänä jopa 40 km). Lisäksi pari pulkkamäkireissua kävellen tunturia ylös ja laskien pulkalla alas. Tästä on nyt hyvä jatkaa kunnon kasvattamista. Kuntoa kun ei voi tallentaa, vaan se lähtee vääjäämättä laskuun, jos sitä ei ylläpidä.

Tuttuihinkin törmättiin siellä sun täällä. Joku kutsuttiin meidän mökille illalliselle, jonkun kanssa lähdimme ulos syömään tai juttelimme muuten hetken ja jatkoimme kukin matkaamme. Mukavaa tavata vahingossa monenlaisia ihmisiä.

Etukäteen hieman jännitin, miten pärjätään perheen kesken koko viikko. Kun on monta vahvaa persoonaa, niin viikko saman katon alla voi olla joskus ei niin viihtyisää... Mutta pahempia yhteenottoja ei tullut ja kun jokainen osasi vähän joustaa, jos tuli pientä erimielisyyttä, niin siitä sitä taas selvittiin ja hyvällä yhteishengellä jatkettiin. Rentouttava ja aktiivinen viikko. Jäi hyvä mieli.

Pulkkamäki

Tänään päätimme Tytär2:n kanssa lähteä pulkkamäkeen ennen kuin lähdemme hiihtämään. Eikä se olekaan ihan mikä tahansa pulkkamäki: ensin kävellään ylös Kaunispään tunturin huipulle, juodaan mukilliset kuumaa raakkumehua ja sen jälkeen lasketaan pulkilla 1,2 km rinnettä alas. 

Tänne pulkkamäkeen olemme tuoneet ulkomaalaisia vieraitammekin monta kertaa ja kaikille se on ollut yhtä hauska kokemus. Egyptiläisille, joille liukas lumi on täysin vieras elementti, pulkkamäki on ollut mukava tapa tutustua tähän valkoiseen ihanuuteen. Myös professoriystävämme on joskus tuonut kansainvälisen konferenssin professorikolleegansa mäkeä laskemaan!

Kun me lähdimme pulkkailemaan, Mies lähti hiihtämään. Hetken päästä hän soitti Tytär1+Vävylle, että älkää vaan lähtekö hiihtämään. Keli oli niin lämmin, että pitoa ei ollut ollenkaan ja pertsan hiihtäminen oli lähes mahdotonta. Luistoa kyllä oli, joten tasatyönnöillä pääsi eteenpäin. Siispä terassin takkaan tuli ja evääksi pakatut makkarat paistoon ilman hiihtoa.

Kulttuurikierros

Eilen pidimme välipäivän hiihtämisessä ja lähdimme koko konkkaronkka ajelulle Inariin. Olin jo pitkään haaveillut, että joku kerta pohjoiseen tullessa, kävisimme Saamelaiskulttuurikeskus Sajosta katsomassa. Rakennus on juuri niin mahtava kuin olin kuvitellutkin. Se on kaunis, moderni ja samalla pohjoisen luonto ja kulttuuri pääsevät esille. Missään ei ole mitään muka-vanhaa, vaan rakennuksessa eletään tätä päivää, tässä ajassa.

Muutaman sadan metrin päässä on Siida, saamelaismuseo ja luontokeskus. Siellä saisi kulumaan aikaa vaikka miten paljon. Olemme kerran aikaisemminkin käyneet siellä, kun lapset olivat pieniä ja paikkaa voi todella suositella myös lapsille. Siellä voi uppoutua tutkimaan saamelaisten kulttuuria ja Pohjois-Lapin luontoa. Pois palatessa oli kuin olisi käynyt toisessa maailmassa.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Ivalossa hotelli Kultahipun ravintolassa syömässä maailman parasta lohisoppaa.

Ruokaa

Meidän perheessä ei olla mitään reippaita aamulähtijöitä. Aamupala venyy ja venyy.

Tytär1+Vävy: -Ottaako joku puuroa, kun me keitetään?
- Joo!
- Minä: Täällä olis Kuukkelin perunarieskaa.
- Joo!
- Mies: Keitänkö lisää kahvia?
- Joo!

- Hei, nyt on jo puolipäivä, pitäiskö lähteä hiihtämään ennen kuin tulee lounasnälkä?
- Joo! Mut parasta ottaa vaikka banaania ennen kuin lähdetään ettei tule nälkä ennen kuin ehtii edes pihasta ulos.

- Mikä on hiihtoreitti? Pitäiskö tehdä eväät vai pysähdytäänkö sopalle jonnekin?

- Tehdäänkö iltaruoka mökillä vai mennäänkö ulos syömään?

Talviloma

Talviloma. Saariselkä. Hiihto. Lepo. Aikatauluttomuus. Ruoka. Yhdessäolo. LOMA.

Tulimme Miehen kanssa lauantaina aurinkoisesta etelä-Suomesta keskelle pohjoista lumipyryä. Tuli olo, että oliko nyt ihan pakko tulla aurinkoisen ihanasta keväästä, tänne lumen ja tuiskun keskelle.

Meillä on viiden perheen kimppamökki ja tiesimme etukäteen, että edelliset vieraat lähtevät mökiltä vasta sunnuntaina klo 9.00, joten Mies oli varannut hotellihuoneen yhdeksi yöksi. Homma ei ollutkaan helppo, sillä hotellit olivat täynnä jo noin kolme kuukautta sitten, kun varailimme lentoja. Lopulta huone löytyi Kylpylähotellista. Kun saavuimme päivälennolla ja menimme hotelliin, Mies huomasi, että hän oli unohtanut ottaa hotellivarauksen tiedot mukaan. No, eihän meidän varausta löytynyt mistään. Ei muuten mitään, mutta, kun hotelli on täynnä... Pitkän etsinnän jälkeen meidänkin varauksemme löytyi - joskin Mies oli varannut yhden hengen huoneen... Jaa, noh, kaipa me näin kolmenkymmenen vuoden kokemuksella mahdutaan, ei mitään ongelmaa. Romantiikka oli kyllä kaukana, kun Mies on kuin lämpöpatteri ja oma termostaattini toimii ylikierroksilla. Olo oli lähinnä tukala. Aamuyöstä lopulta avattiin ikkuna sepposen selälleen ja sen jälkeen osattiin nukkua muutama tunti.

Sunnuntai-aamuna tuli Tytär1+Vävy ja pääsimme majoittumaan mökille. Maanantai-iltana saatiin vielä Tytär2 mukaan. Poika+Tyttöystävä eivät päässeet opiskelujen ja töiden vuoksi lomailemaan.

Lauantaina Mies ja minä hiihdimme varovaisen 17 km lenkin. Minä kun tunnen olevani rapakunnossa, koska selkäleikkauksen jälkeen on ollut reippaan liikunnan kielto ja etelässä ei ole ollut hiihtokelejä. Maanantaina oli loistava, aurinkoinen keli ja hiihdimme 31 km. Ihanaa! Tänään Mies hiihti Tytär1+Vävyn kanssa osan matkaa ja jatkoi yksikseen vähän pidemmän lenkin. Minä hiihdin Tytär2:sen kanssa taas reilun 17 km. Illalla veimme nuoret syömään kuningasrapuja Lumi-ravintolaan.

Haikeutta ilmassa

Mies oli viikonlopun kavereiden kanssa Pyhällä hiihtämässä ja Poika tuli Tampereelta oman kaverinsa synttäreille. Poika ilmestyi lauantai-iltapäivällä viiden maissa, söi ja lähti. Vähän marmatin, kun en etukäteen tiennyt hänen tulostaan, olisin mielelläni tehnyt jotain erityisherkkuja. Ei kuulemma haitannut einesruoka...

Poika jäi kaverinsa luo yöksi ja tuli sunnuntaina kävellen kotiin - siis meille - vaikka olisi kyydinkin saanut. Lähes kymmenen kilometrin kävely, ihan reipasta. Oli kävellyt vanhaa radanpohjaa pitkin ja kävellessään nautiskellut maalaismaisemista ja hiljaisuudesta. Pysähteli välillä kuuntelemaan lintujen laulua ja ihmettelemään, että ihan oikeasti voi olla niin hiljaista.

Koko kaveriporukalla oli ilmeisesti ollut hieman haikea olo, kun näkivät toisensa pitkästä aikaa ja olivatkin muistelleet lapsuuttaan ja nuoruuttaan Pikkukaupungissamme ja varsinkin Pikkukylässämme. Olivat miettineet, miten hyvä paikka tämä on ollut kasvaa: tuntevat koko kylän kuin omat taskunsa ja ovat saaneet seikkailla ympäri maita ja mantuja. Mahtaneeko nykylapset enää saada kulkea yhtä vapaasti? Ja nämä kaverukset ovat siis vähän yli kaksikymppisiä!

Poika on ollut nyt selvästikin tarpeeksi kauan poissa ja on saanut vähän etäisyyttä. Pitää lähteä pois, että voi tulla takaisin ja nähdä tutut ja itsestäänselvät asiat uusin silmin. Tamperelaiset eivät kuulemma osaa edes leikata omenapuita oikein!

Istuimme kahvilla ja hän jäi miettimään, että tämä paikka on kyllä oikea Koti. Ei mikä tahansa talo tai asunto, vaan nimenomaan Koti. Me olemme vain yksi lenkki tämän talon historiassa, meitä ennen on ollut monta polvea ja tarinoita ja valokuviakin riittää kertomaan talon historiaa.

Pojat olivat miettineet, että tänne, Pikkukylään, olisi hyvä palata ja perustaa perhe. Jos olisi töitä.

Suomen kevät

Kylläpä maisema muuttui yhdessä yössä! Kakki on peittynyt puhtaan valkoiseen lumeen ja lisää tulee.

Jospa en sittenkään lähde tänään pyöräilemään uudella Mummopyörälläni.

Mummopyörä

Ostin sitten Mummopyörän. Täysmustan. Ja punaisen kypärän.

Kävin koeajamassa monta erilaista polkupyörää ja onpas niitä todellakin erilaisia. Yksi selvästi urheilullinen tuntui jotenkin tutulta ja hyvältä, koska ajoasento oli lähellä sisäpyöräily-pyörää. Mutta melkein kaikissa urheilullisissa on jonkinlainen tukitanko (vähän kuin miesten pyörissä), niin ainakin, kun en ole moneen vuoteen pyöräillyt, tällainen vanhanaikainen tuntui paljon turvallisemmalta. Jalat saa helpommin maahan, jos tulee nopea tilanne. Toisaalta omaan silmääni kaikki muut pyörät olivat jotenkin mitättömiä tähän kaunottareen verrattuna. Tässä on paljon enemmän luonnetta ja tunnelmaa.

Ajoasennon pitää myös olla nyt pystympi, kun selkä ei, ainakaan vielä, pidä liian matalasta ja pyöreästä asennosta. Toisaalta luulen myös, että omat fillarointini ovat enemmän sunnuntaipyöräilyä kuin kilpa- tai pitkänmatkan pyöräilyä. Ehkä. Tai jos oikein innostun, niin ostan urheilupyörän erikseen ;) Jos vaikka maastopyörän hommaan...

Tällä pyörällä voin nyt viiletellä menemään vaikka hameenhelmat liehuen, kun on suojaverkotkin takapyörässä! Ja tietysti se punainen kypärä päässä. Taidan saada kohta kylähullun arvostetun tittelin... Mutta hyvä on ajella Mummofillarilla, on siinä sentään vaihteet, jalkajarrut ja kaikki.

Työintoa

Valmistuttuani ravinovalmentajaksi viime marraskuussa suunnittelin, että jos saan parikin asiakasta kevääksi, olen oikein tyytyväinen ja etenen heidän kanssaan pikkuhuiljaa, samalla itsekin vielä harjoitellen.

Nyt kuitenkin tuntuu, että asiakkaita tulee melkein enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan. Tämä näyttää olevan oikea yhdistelmä: ravinto ja liikunta. Lähes kaikki asiakkaat haluavat sekä ravinto- että liikuntapuolen kuntoon. Näitä asiakkaita on nyt neljä, lisäksi on kaksi, jotka ottavat vain pilates-yksityistunteja ja yksi, jonka kanssa tutkaillaan vain ravintopuolen asioita.

Yhtään enempää en voi tässä vaiheessa ottaakaan, kun on kuitenkin normaalit iltatunnit, jonkin verran perheyrityksemme töitä, kevättyöt ulkona ja koko ajan huononevat vanhemmat. Eli melkein äärirajoilla mennään, mutta tämä työ on niin innostavaa, että siitä saa voimia ja kun kesä alkaa, niin lopetan silloin aina säännöllisten pilates-tuntien vedot.

Se mitä tarvitsisin, olisi sihteeri! Olen niin huono organisoimaan asioita ja papereita, että se vie liian paljon aikaa. Muutenkin on opittava nopeutta ravintosuunnitelmien tekoon, koska nyt muokkaan ja stilisoin, etsin lisätiedon lisätietoa ja perehdyn jokaiseen asiaan turhankin syvällisesti. Mutta tiedän, että sillä tavalla myös opin itse eniten. Luotan kuitenkin, että kun asiat alkavat toistua, jokaista seikkaa ei tarvitse aina tarkistaa moneen kertaan uudelleen.

Mielenkiitoista on, kuinka kertakaikkiaan erilaisia kaikki asiakkaat, heidän ongelmansa, tarpeensa ja toiveensa voivatkaan olla! On tosi jännittävää paneutua jokaisen elämään ja kehitellä ratkaisuja ja uusia ideoita. Luovuutta ainakin saa käyttää.

OV

Olimme eilen erään ystävän 60v-päivillä. Oli oikein kunnon maalaisjuhlat seurojentalolla. Mukana oli vanhempieni läheinen ystäväpariskunta ja he olivat kovasti huolissaan vanhempieni koirahankinnasta. Hekin olivat yrittäneet puhua järkeä, että uutta koiraa ei kannattaisi missään nimessä ottaa - ei ainakaan pentua. Vanhempani olivat suutahtaneet heillekin. Kun kerroin, että ei hyvältä näytä: vanhempani eivät saa opetettua koiralle yhtään mitään. Koira ei ole vieläkään sisäsiisti ja Rouva O on nyt yrittänyt opettaa sitä edes vähän, kun hän on ollut paikalla. Mutta kun hän on poissa, koira saa olla kuin pellossa eikä samat säännöt enää päde. Eihän siitä tule mitään. Ystäväpariskunta (ovat noin kahdeksankymmpisiä) lohdutti minua, että se on kyllä nyt ihan heidän OV (oma vika), niin moni yritti puhua järkeä!

Tytär2 oli viikonloppuna käymässä ja olimme yhdessä vanhemmillani. Tytär2 kävi taluttamassa Viki-koiraa ja yritti puhua Äidille, että se pitää opettaa kulkemaan nätisti taluttimessa. Kun koira kasvaa ja saa lisää voimia, Äiti ei pysty mitenkään hallitsemaan sitä. Viki on alkanut myös hyppiä ihmisiä vasten, ihan vain riemusta. Se pitäisi saada loppumaan heti alkuunsa. Tytär2 kokeili opettaa Vikille pieniä juttuja ja se oli aivan innoissaan oppimisesta.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli artikkeli, jossa pohdittiin "koira-ajokorttia". Itse kannatan ajatusta, koska monta kertaa ihmiset ottavat koiran liian kevyillä tiedoilla ja taidoilla. Tai, kuten nyt, kun elämäntilanne ja -hallinta on muuttunut eikä koiran omistaja sitä itse ymmärrä. Koira on vaativa lemmikki ja sen rotuominaisuudet pitää tuntea. Enkä usko, että luonnevikaisia koiria on kovinkaan paljon olemassa. Kyllä vika on yleensä ihmisessä, joka on hihnan toisessa päässä.

Lipasto

Jokunen viikonloppu sitten olin oikein merkinnyt kalenteriin, että nyt vihdoin järjestellään kotia. Kun nuorinkin lapsista lähti kotoa, päätimme tehdä vielä yhden ison remontin. Lattioita uusittiin, tapetteja vaihdettiin ja muutamat verhot tuli vaihdettua. Mutta, kun nuoriso onkin matkojensa ja opiskelujensa varrella tulleet ja menneet, tuoneet välillä kamojaan takaisin tai ei olekaan vieneet kaikkea mennessään, niin lasten huoneet ovat vielä roinaa täynnä. Nyt halusin kuitenkin Pojan huoneen omaksi työhuoneekseni joten, koska suunnitelmissa on ostaa uusi kirjakaappi, vanhan voisi siirtää Pojan huoneeseen minua varten. Ennen kuin sen saattoi siirtää sinne, huoneesta oli saatava vaatekaappi pois. Se oli tarkoitus siirtää sisäkellariin. Ensin vain piti saada sinne tilaa... No, saimme raivattua sopivan kolon kaapille, mutta vanha, ekaluokkalaisena saamani lipasto jäi ilman paikkaa. Se seisoi keskellä lattiaa ja päätin, että nyt saa lipasto lähteä. Vien sen kierrätyskeskukseen. Toin lipaston vetolaatikot jo lähtövalmiiksi eteiseen.

Illalla vilkaisin Facebookia. Pikkukaupunkimme yhteisössä joku huuteli: onko kellään lipastoa koulupojalle! Muutama vastaus oli jo tullut, mutta laitoin oman vastaukseni, että ilmaiseksi saa, kunhan tulee hakemaan! Samantien ilmoittautui pari muutakin halukasta 60-luvun hyväkuntoiselle, täyspuiselle lipastolleni. Aloin jo itsekin pähkäilemään, että olenko nyt tosissani! Onko ihan pakko luopua jostain, missä on niin paljon muistoja? Mutta en halunnut tehdä ohareita ja heti maanantaina noutajat tulivat.

Aivan ihania ihmisiä! Pariskunta, joka odotti kuudetta lastaan (sun, mun ja meidän) oli aivan ihastuksissaan lipastosta. Kerroin lipaston historian ja omia, tärkeitä muistojani siitä. Mies kertoi, että hän niin arvostaa kaikkea vanhaa, jolla on oma historiansa ja joka jatkaa tarinaansa nyt heillä. Lupasivat kutsua kahville katsomaan lipastoa, kunhan se on kotiutunut heille.

Pariskunta ihastui myös kotiimme. Kerroin senkin historiaa (meidän lapset ovat viides polvi Äidin puolen sukuani tässä samassa talossa). Kyselivät varovasti, olemmeko ajatelleet luopua tästäkin joskus. No sitähän tässä pähkäillään jatkuvasti! Jos kukaan omista lapsistamme ei tätä halua, niin myyntiinhän tämä on laitettava, sitten kun emme itse enää jaksa hoitaa taloa ja puutarhaa. Pariskunta kertoi asuvansa pienessä rintamamiestalossa, mutta se on ahdas isolle perheelle. Ja heidän haaveena olisi, jos olisi tilaa, he voisivat ottaa huostaanotettuja lapsia heille asumaan. Voisiko olla ihanampia asukkaita meidän vanhaan taloon?! Tänne mahtuisi liuta lapsia! Perhe haaveili isosta koirastakin, tänne kyllä mahtuisi. Ja pihalla on punamultainen rakennus, jossa on pihasauna, kahden lehmän navetta ja yhden hevosen talli (täynnä vanhoja ja nykyisiä puutarhanhoitovälineitä ja niitä sun näitä vanhoja aarteita), saunan vintti, halkovaja ja pari muuta vajaa (pitkä rakennus siis). Isovanhempieni kaikki puutarhanhoitovälineet ovat edelleen tallella. Mistään heidän aikaisista tavaroistaan en ole raaskinut luopua, vain rikkinäiset ja täysin turha roina on laitettu pois (silloin 30 vuotta sitten, kun me tulimme tänne).

Kerroin, että ihan heti ei olla pois muuttamassa, mutta kymmenen vuoden sisällä varmastikin. Illalla sain viestin, että heidän poika oli riemuissaan lipastosta. Oli kuulemma "magee" ja poika oli sisustanut sitä koko illan. Ja mies ei meinannut pysyä nahoissaan: oli jo tehnyt laskelmat, että viiden vuoden päästä pystyisivät ostamaan talomme!

Carpe Diem! Hetkeen on hyvä tarttua, koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu.