Huonoja uutisia

Isällä todettiin syöpä. Pahanlaatuinen kasvain ruokatorven alaosassa. Hän pääsi perjantaina kotiin odottelemaan kutsua Helsinkiin sairaalaan. Voi mennä pari-kolme viikkoa ennen kuin hän sinne pääsee.

Oman sairaalamme naislääkäri oli aivan ihanan empaattinen ja ystävällinen, selitti kaiken hyvin tarkkaan ensin minulle puhelimessa ja kun menin hakemaan Isää sairaalasta, hän jutteli meidän kanssamme ilman minkäänlaista kiireen tuntua.

Lääkäri sanoi asiat hyvin suoraan. Hän kertoi, että ainoa parannuskeino on leikkaus. Jos sitä ei pystytä tekemään, saa tulla kotiin, hoitona annetaan kipulääkkeitä ja pyritään tekemään kaikki mahdollinen, jotta elämänlaatu pysyisi hyvänä. Toisin sanoen annetaan saattohoitoa.

Lääkäri myös sanoi, että kun tulossa on nyt pitkä sairaalareissu, on syytä varautua etukäteen, miten vaimo pärjää sinä aikana. Olin kertonut Äidin tilanteen ja lääkäri kyseli myös tarkkaan minun jaksamisestani ja turvaverkostani. Hän selvästi halusi hahmottaa kokonaistilanteen. En voi kuin kiitollisena ihmetellä näitä hoitoalan ihmisiä.

Käytävällä lääkäri sanoi minulle, että jos nyt Isälle tulee kipuja tai mitä tahansa tähän liittyen, hänellä on suora yhteys sairaalaan. Eli ei tarvitse mennä terveyskeskuksen kautta tai ottaa ambulanssia (paitsi, jos tilanne sen vaatii), vaan hän pääsee suoraan sisälle sairaalaan. Niin paha on siis tilanne.

Selvästi lääkäri antoi ymmärtää, että kovin paljon ei ole tehtävissä, mutta suoraan hän ei voinut sitä sanoa, ennen kuin kirurgit tutkivat tilanteen. Mutta olen varma, että Isä on aivan liian heikossa kunnossa leikkausta ajatellen ja varsinkin, kun hänellä on ikää ja keuhkoahtaumatauti, niin tuskin voidaan ryhtyä mihinkään isompiin toimenpiteisiin.

Isä itsekin tuskaili ennen tähystyksiä, että mitä ihmettä ne vanhaa miestä kiusaavat. Jotainhan sieltä kuitenkin löydetään ja mitä sitten.

Vuosikymmenten tupakanpolton seuraustahan kaikki pitkälti on.

Ja Äiti nautti

Lauantain konsertin jälkeen Äiti soitti, että ovat nyt kotona ja hän haluaa jäädä kotiin yöksi. En ollut varma, uskallanko jättää Äidin yksin, mutta heidän naapuri-ystävä-lääkäri sanoi, että hän laittaa oven lukkoon ja Äiti kyllä pärjää. Ja niin hän pärjäsikin. Tänään aamulla yhdeksän maissa hän soitteli ja kuullosti jotenkin omalta, vanhalta itseltään. Hän oli rauhallinen ja levollinen. Lupasin, että tulen jonkun ajan päästä, kunhan itsekin juon aamukahvit ja teen vähän hommia, mennään sitten sairaalaan.

Hetken päästä naapuri-ystävä-lääkäri soitti ja kertoi, että heillä oli eilinenkin ilta mennyt oikein hyvin. Äiti oli itse kertonut, että ei halua nyt meille yöksi, kun eksyy meillä vain koko ajan. Siis osasi itse kertoa! No, hyvä, että hän sai jäädä yksin kotiin, eikä väkisin haettu meille.

Kymmenen maissa Äiti soitti uudelleen, oli nyt levoton ja vähän hädissään. Isä oli soittanut ja kertonut haluavansa kaukolasinsa, kun tulemme. Äiti oli ryhtynyt niitä etsimään, ei ollut juonut aamukahvia, ei ollut pukenut ja oli nyt kylmissään, kun oli vain yöpaita päällään etsinyt niitä laseja. Rauhoittelin, että pue rauhassa päälle, juo aamukahvit, tulen juuri sinne ja etsin ne lasit. Kun tulin heille, Äiti oli osannut pukeutua oikein siististi ja aamupalakin oli syötynä.

Keittiön pöydällä oli ruutulehtiö, johon Äiti oli kauniilla käsialallaan kirjoittanut:

"23. marraskuuta
X (Isän nimi) sairaalassa
L (minun nimeni) tulee hakemaan minua
Ensilumi satoi
X sairaalassa
Ikävä on kova!"

 Etsin lasit ja lähdimme sairaalaan.

Isä istui sängyllä virkeänä ja tiiraili hiihtokisoja TV:stä. Hän oli pirteä ja iloinen. Kuulimme kaikki vanhat vitsailut, jotka osaamme ulkoa, mutta joille Äiti jaksaa aina vain nauraa - noin miljoonatta kertaa. Kun Isälle tuotiin lounas, hän söi sitä hyvällä halulla, kun aikaisemmin ei ole suostunut edes maistamaan. Selvästi on hoidot tehonneet. Toivottavasti saadaan selville vielä syy alhaiseen hemoglobiiniin.

Sairaalasta ajelimme meille. Tein ruokaa, keittelin kahvit ja olin tehnyt omenahyvettä, joka on Äidin herkkua. Äiti kierteli meillä, katseli ikkunoista ja itkeskeli, kun tuli niin haikeita muistoja mieleen. Kyselin, mitä hänelle tulee mieleen. Hän kertoi, että kouluaikoja. Kun hän seisoi tuossa tien poskessa ja odotti bussia kouluun. Muisti, että lähistöllä asui joku poika, jonka kanssa oli vähän ollut flirttiäkin. Ei muistanut kyllä kuka se oli, mutta muisti tunteen.

Pian Äiti pyysi, että jospa veisin hänet nyt omaan kotiinsa, kun häntä väsyttää. Ehdotin, että mennään meidän "pitsikuistille", kun siellä on hyvät lepotuolit. Menimme sinne molemmat päivätorkuille. Laitoin Äidille filtin päälle ja Sarah Brightmanin "Timeless" CD:n soimaan. Äiti kuunteli silmät kiinni ja huokaili onnellisena, että on kuin olisi taas päässyt ihanaan konserttiin. Hän sanoi olevansa niin kovin kiitollinen tästä päivästä.

Ja Äiti nautti.

Suunnitelmien muutoksia

Isä sai kutsun sairaalaan viime torstaille. Ensin labraan ja sitten osastolle. Hänen Hb oli 67, kun sen pitäisi olla lähellä 130!

Vein Isän aikaisin aamulla labraan. Häneltä otettiin purkkitolkulla verta. Kun näytteenotto oli ohi, Isä kiitti naureskellen, kuten hänellä usein on tapana: "Kiitän omasta ja vaimoni puolesta!" Kun hoitaja vilkaisi minuun, korjasin kiireesti: "siis TYTTÄREN!"

Seuraavaksi vein Isän osastolle. Meidät vastaanotti miellyttävä sairaanhoitajamies. Hän ohjasi meidät huoneeseen ja kysyi, olenko VAIMO! Taas piti korjata, että ei, kun TYTÄR!

Illalla menin Äidin kanssa vierailulle sairaalaan. Isälle oli annettu punasoluja mutta Hb ei ollut vielä noussut niin paljon kuin olisi pitänyt. Samalla kuulimme, että näillä näkymin Isä pääsee korkeintaan perjantai-iltana tai lauantaina kotiin. Onneksi eräs tuttava oli vanhemmillani käymässä, ja hän saattoi jäädä yöksi Äidin seuraksi.

Perjantai-iltana Äiti oli menossa isoihin juhliin. Olin etsinyt hänelle juhlavaatteet, kengät, alusvaatteet, sukat, laukun - ihan kaiken - valmiiksi ja ottanut ne meille kotiin. Äiti olisi muuten hukannut ne. Menin hänen luo jo iltapäivällä ja kävimme ensin Isää katsomassa. Hän oli niin hyvällä tuulella! Oli, kuin olisi lomareissulla :D Siellä kuitenkin selvisi, että hän joutuu olemaan sairaalassa ensi viikkoon. No, mitäs nyt tehdään Äidin kanssa? Lähdimme heille kotiin pukemaan. Onneksi naapuri, joka on eläkkeellä oleva lääkäri, lähti Äidin kanssa yhdessä juhliin, joten tiesin, että hän on turvallisissa käsissä. Joskus klo 23.30 Äiti soitti, että nyt he ovat naapurin kanssa palanneet kotiin. Lähdin heille ja puhuin Äidin ympäri, että tulee meille yöksi. En millään uskaltanut jättää häntä yksin kotiin. Kun olimme pakanneet mukaan kaiken tarpeellisen ja olimme meillä, kello lähentelikin jo yhtä yöllä.

En tietenkään nukkunut koko yönä. Kuuntelin Äidin unta ja hän nukkuikin yllättävän hyvin ja rauhallisesti. Kunnes aamuyöllä heräsi pariin kertaan ja lähti vessaan. Molemmilla kerroilla eksyi palatessaan nukkumaan, vaikka WC:n ovi oli vierashuoneen vieressä. Ohjasin hänet takaisin sänkyyn.

Kahdeksan maissa Äidin puhelin soi. Arvasin, että Isä siellä soittelee, mutta Äiti ei löytänyt puhelinta ja eksyi taas etsiessään sitä. Autoin Äitiä pukeutumaan, mutta kun menin itse pukemaan, kuulin ähellystä ja puhellusta. Kun menin katsomaan, Äiti oli pukenut päälleen neljät housut (pikkuhousut, yöpuvun housut, tuulihousut ja vielä niiden päälle pitkät kalsarit) ja ihmetteli, että ihan tyhmiä vaatteita hänellä, kun eivät edes mahdu päälle... Aamukahvien jälkeen painelimme taas sairaalaan. Sieltä tullessa Äiti halusi omaan kotiin. Vein sitten sinne, lämmitin ruokaa ja puettiin taas siistit vaatteet päälle. Hänellä kun on tänäkin iltana samaisen naapurin kanssa liput jonnekin konserttiin. Täytyy nyt kuullostella, mitä tehdään ensi yön kanssa...

Huh, huh. Olin suunnitellut, että tämä viikonloppu on todellinen koti-viikonloppu. Mies on reissussa ja teen kaikkia rästiin jääneitä hommia, pesen pykkejä ja silitän, siivoon kaappeja ja seurustelen Pojan kanssa, joka tuli viikonlopuksi käymään. Äkkiä ne suunnitelmat muuttuivat.

Huomio lihaskalvoihin!

Tulipa TV:stä täyttä asiaa lihaskalvoista eli fascioista! Tämä kaikki on lähellä sydäntäni.
Liikunta, ravinto ja mieli. Monipuolista ja kokonaisvaltaista. Ja kalvorakenteet. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Studio55.fi / Huomio lihaskalvoihin!

Nuohooja

Viime viikolla postilaatikossa oli nuohoojan jättämä lappu, että olisi tänään tulossa. Soittelin heti, jospa löytäisimme sopivan kellonajan. Minulla oli töitä koko aamun ja illan. Eipä ongelmaa, kun kerroin, että yhteentoista mennessä ehdin kyllä paikalle, hän lupasi järjestellä omat työnsä sen mukaan.

Niinpä tänään, muutamaa minuuttia vaille 11.00 nuohooja soitteli ovikelloa. Olipa tarkka ajoitus! Iloinen ja kohtelias nuori mies tutki keittiön puuhellan, olohuoneen pönttöuunin, ulkosaunan kiukaan ja padan. Hän antoi neuvoja ja ohjeita, jutteli ja teki silti työnsä vikkelästi ja ammattitaidolla.

Kovin usein ei nykyään näe nuorempia kavereita nuohoojina. Onhan se kovaa hommaa, enimmäkseen likaisia ulkohommia. Koulutus on kisälli-periaatteella ja sisältää kolme osaa: mustan osan eli nokien nuohouksen, toisena ilmanvaihtoputkien puhdistuksen ja kolmantena oman yrityksen perustamisen ja pyörittämisen. Yleensä nykyään kaikilla on oma toiminimi.

Tämä nuohooja oli ylpeä ja innostunut ammatistaan. Kertoi, että tykkää, kun saa tavata ihmisiä ja silti tehdä töitään rauhassa. Ja töitähän riittää. Varsinkin täällä Pikkukaupungissa ja ympäristössä, kun lähes joka talossa on joku tulipesä.

Tulipa hyvä mieli.

Nautiskeluviikonloppu

Viikonloppuna olimme Miehen kanssa kahdestaan Vierumäellä.

Perjantai-iltana menimme ravintola Rampsiin syömään ja kuulimme, että se suljetaan nyt toistaiseksi. Varasimme kiireesti pöydän vielä lauantaillekin. Rampsi on ollut meidän lemppariravintola jo pitkän aikaa. Siellä on ollut kertakaikkiaan loistavat ruuat. Raaka-aineet ovat mahdollisuuksien mukaan lähiruokaa, alueen omilta tuottajilta ja alueen metsistä kerättyä. Palvelu on aina omaa luokkaansa. Mutta minkäs teet, jos kävijöitä ei ole tarpeeksi. Toisaalta nytkin ravintola oli lähes täynnä, joten sääli heittää keittiö- ja tarjoiluhenkilökunnan osaaminen hukkaan.

Lauantaina oli ihana pikkupakkanen ja lähdimme kierrokselle metsään. Löytyihän sieltä vielä suppiksia! Jäisiä, mutta näpsäkästi ne kolisivat ämpäriin ja olivat maistuvaisia. Illalla söimme siis toisen kerran Rampsissa ja sieltä siirryimme hotelli Scandicin uuteen Sporst Bariin. No nyt oli hyvä uudistus! Hotelli Scandicin respa, aula, kahvila ja ravintolat ovat olleet yhtä suurta hallitilaa. Aivan järkyttävän ankeaa. En aina mitenkään ymmärrä arkkitehtien näkemyksiä. Kun tehdään uusi rakennus, jonne on tarkoitus houkutella asiakkaita, niin miksi tehdään kalseita, ankeita, kaikuvia ja epäviihtyisiä tiloja? Nyt joku oli keksinyt, että tehdään yhteen osaan seinät ympärille, lasketaan kattoa ja laitetaan lämpimämpiä valoja. Niinpä syntyi kodikas, kutsuva tila kaiken kalseuden keskelle. Ja kaikki asiakkaat ahtautuivat sinne samaan tilaan. Vieressä istuvan pariskunnan kanssa syntyi heti keskustelua, kun ihmiset istuivat tiiviimmin, tunnelma oli rento ja viihtyisä. Kuin olisi ollut jonkun olohuoneessa.

Sunnuntai-aamuna viiletin urheiluhallin Power Slider -treeniin. Juhuu! Olipa hauskaa :) Hiki virtasi ja oli hauska kokeilla jotain ihan uutta. Alueen urheilukaupasta lähti samantien matkaan yksi Power Slider -väline yksityisasiakkaita varten. No, pitää sillä tietysti harjoitella itsekin, että osaa ohjata muita...

Power Slider

Luokkakokous

Meillä oli keskikoulun luokkakokous. Olimme silloin siis n. 11-15 vuotiaita. Luokkahenki oli koko keskikoulun ajan niin hyvä, että monet ovat edelleen pitäneet yhteyttä ainakin jonkun luokkakaverin kanssa.

Aloimme kahden silloisen luokkakaverini kanssa miettimään, että nyt voisi olla aika kerätä luokka kasaan ja ainakin kokeilla, olisiko tulijoita. Kaivoimme vanhat luokkakuvat esille, mietimme kuka tietää kenestä edes jotain ja yhden viikonlopun aikana tavoitimme lähes kaikki luokalla olleet. Tiesimme, et ainakin kaksi on kuollut, luultavasti pari muutakin, muutamille ei löytynyt netistä mitään tietoja, mutta joku löysi osoitteet, joten heille lähti kirjeet.

Useimmilta tuli vastaus samantien: JEE, ihanaa, kun joku viitsii järjestää! Lopulta paikalla oli 32 vanhaa luokkakaveria! Siis n. 40 vuoden takaa! Ihmiset tulivat ympäri Suomen ja ympäri maailman. Yksi tuli USA:sta vartavasten tähän tapaamiseen, joku toinen jätti tärkeän matkan väliin tämän takia.

Tapasimme kolullamme, kun koulu muutenkin juhli pitkää olemassaoloaan. Keräännyimme yhteen luokkahuoneeseen ja halaukset, ilon kiljahdukset ja puheensorina alkoivat samantien. Istuimme piiriin ja jokainen kertoi tärkeimmät kuulumiset itsestään. Muistot lähtivät laukkaamaan. Jatkoimme siitä, mihin olimme aikanaan lopettaneet.

Uskomatonta oli, että tästä porukassta 90% oli ollut saman puolison kanssa +-30 vuotta. Joukossa oli pari sinkkua ja joku jolla oli meneillään neljäs vaimo tai kolmas mies.

Koulun etkoilta menimme hetkeksi läheiseen pubiin ja sieltä takaisin koululle syömään. Jatkopaikaksi oli varattu paikat iltaravintolasta. Aloitimme koululla klo 13.30 ja kotona olin klo 01.30. Kahdentoista tunnin rupeama! Mutta niin kuin joku sanoi: Kun on yli 30 ihmisen tarinat 40 vuoden ajalta, niin kyllä siinä aikaa menee.

Eikä tämä tähän enää lopukaan! Jatkoa suunnitellaan. Heti ensi vuodelle.

Mahdollisuus

Tytär2 lähti eilen Uuteen-Seelantiin. Menolippu taskussa.

Kyllä nyt tuntuu oudolta. Aina meillä on sekä lapset että aikuiset reissanneet, mutta aina on myös ollut takaisintulo tiedossa. Nyt Tytär2 lähti sikäläisen Poikaystävänsä luo, joka on löytänyt heille asunnon. Poikaystävä on jo saanut töitä ja nyt Tytär2 alkaa myös tosissaan etsiä töitä sieltä.

Heti tuntuu kotona kovin hiljaiselta. Tytär2 on asunut jo monta vuotta opiskelupaikkakunnallaan Turussa, mutta graduntekoajaksi hän muutti meille. Yllättävän hyvin on meidän yhteiselo toiminut, joskin nyt loppumetreillä huomasi, että tyttärellä alkoi pinna kiristyä. Meidän oli parasta olla suht hiljaa asiasta kuin asiasta - vastaukset kun alkoivat olla aika ärhäköitä... Ihan ymmärrettävää kyllä!

On se Uusi-Seelanti kaukana. Kauemmas ei enää pääse. Lennot, Hki-Auckland, ja lentokentillä odottelut, kestävät yhteensä n. 35h.

Samuli Edelmanilta on juuri tullut tähän hetkeen täydellisesti osuva kappale: Mahdollisuus

Belek, Turkki

Kotona taas! Olipa onnistunut reissu, vaikka olinkin ennakkoon kovin skeptinen. Pikkukaupungistamme oli 12 hengen porukka; jonkun pariskunnan tunsin ennestään hyvinkin, joku oli puolituttu, joitain en ollut ennen edes tavannut. Hyvin tultiin juttuun ja tuli monta uutta ihmistä, joiden kanssa on kiva golfata ensi kesänä.

Golfia oli todellakin tultu pelaamaan: parina päivänä herätys oli klo 5.30 ja ensimmäinen lähtöaika oli klo 7.04. Toisaalta pelin jälkeen olikin sitten mahdollista tehdä hetki jotain muuta: Mies kävi niinä päivinä pelaamassa vielä yhdeksän reikää (eli puolikkaan kierroksen) ennen pimeän tuloa, osa kävi Belekin keskustassa shoppilemassa. Joku nukkui tai teki mukaansa ottamiaan töitään. Kun on isompi porukka, niin aina löytyi kaveri, jos halusi tehdä jotain, mutta sai myös olla rauhassa ja tehdä omiaan, jos niin halusi.

Hotelli oli tosi hyvä: Cornelia Diamond Golf Resort. Matka oli All Inclusive, eli hotellissa kaikki kuului hintaan. Ruuat olivat suorastaan loistavia ja kun usein syötiin aamiainen, lounas ja illallinen kolme kertaa suuremmasta buffet´sta kuin millään laivalla, niin nyt on aiheellista aloittaa laihdutuskuuri! En mitenkään odottanut, että ruoka voisi olla ihan gourmé-ruokaa tuollaisessa paikassa, mutta kyllä se vain oli. 

Kelit olivat enimmäkseen kuin lämpimiä Suomen kesäpäiviä. Ei liian kuumaa, mutta shortsit ja hihaton pusero päällä tarkeni. Ensimmäisenä päivänä jouduimme jättämään kierroksen kesken, kun tuli niin kova myrsky kesken kaiken: vettä tuli kuin saavista, puita kaatui ja joka paikassa oli tulvia. Klubitalon suojassakin tuntui kuin olisi ollut pesukoneessa.

Toisenkin kerran tuli sade, mutta nyt tuli myös kova ukkosmyräkkä ja pari kertaa ukkonen ja salamat löivät aivan päällämme. Putosimme polvillemme maahan ja ymmärsimme sentään juosta metsään ja sieltä taas klubitalolle turvaan. Se oli oikeasti pelottavaa. 

 Yhtenä päivänä minä ja yksi toinen aloittelija, pidimme vapaapäivän golfista. Kiertelimme hotellin ympäristöä ja kävelimme lähes tyhjällä rannalla (varsinainen sesonki loppui tähän). Ranta oli siisti ja merivesi lämmintä. Kävimme myös hotellin Pilates-tunnilla. Olipa kamalaa. Ohjaaja-tyttö oli bodari-hormooni-hirmu ja veti jotain ihan muuta kuin Pilatesta. Joku englantilainen asiakas kertoi, että edellispäivänä oli ollut toinen ohjaaja ja hän oli vetänyt ihan oikeaa Pilatesta.

Kentillä oli ihana seurata paikallista luontoa! Maisemat olivat hienot, kentät hyvin hoidetut ja yllättäviä eläimiä kuljeskeli siellä täällä. Tulvien jälkeen kentillä juoksenteli taskurapuja. Sisiliskot vilistivät jalkojen juuressa, kilpikonnia tallusteli keskellä kenttää ja makoili sen vierillä, gekkojakin näkyi. Yhdellä väylällä asusti kettu, joka uskalsi tulla aivan lähelle. Onhan meidänkin kentillä kettuja, mutta ei ne sentään ihmisten viereen tule norkoilemaan.

Kaiken kaikkiaan oli siis onnistunut reissu vaikka olikin Detourin järjestämä ryhmämatka. Mikään ei mennyt vikaan, mikään asia ei ontunut, mitkään aikataulut eivät pettäneet. Mitään valittamista ei löytynyt. Eli suomalaisittain: IHAN HYVÄ!