Isä sai kutsun sairaalaan viime torstaille. Ensin labraan ja sitten osastolle. Hänen Hb oli 67, kun sen pitäisi olla lähellä 130!
Vein Isän aikaisin aamulla labraan. Häneltä otettiin purkkitolkulla verta. Kun näytteenotto oli ohi, Isä kiitti naureskellen, kuten hänellä usein on tapana: "Kiitän omasta ja vaimoni puolesta!" Kun hoitaja vilkaisi minuun, korjasin kiireesti: "siis TYTTÄREN!"
Seuraavaksi vein Isän osastolle. Meidät vastaanotti miellyttävä sairaanhoitajamies. Hän ohjasi meidät huoneeseen ja kysyi, olenko VAIMO! Taas piti korjata, että ei, kun TYTÄR!
Illalla menin Äidin kanssa vierailulle sairaalaan. Isälle oli annettu punasoluja mutta Hb ei ollut vielä noussut niin paljon kuin olisi pitänyt. Samalla kuulimme, että näillä näkymin Isä pääsee korkeintaan perjantai-iltana tai lauantaina kotiin. Onneksi eräs tuttava oli vanhemmillani käymässä, ja hän saattoi jäädä yöksi Äidin seuraksi.
Perjantai-iltana Äiti oli menossa isoihin juhliin. Olin etsinyt hänelle juhlavaatteet, kengät, alusvaatteet, sukat, laukun - ihan kaiken - valmiiksi ja ottanut ne meille kotiin. Äiti olisi muuten hukannut ne. Menin hänen luo jo iltapäivällä ja kävimme ensin Isää katsomassa. Hän oli niin hyvällä tuulella! Oli, kuin olisi lomareissulla :D Siellä kuitenkin selvisi, että hän joutuu olemaan sairaalassa ensi viikkoon. No, mitäs nyt tehdään Äidin kanssa? Lähdimme heille kotiin pukemaan. Onneksi naapuri, joka on eläkkeellä oleva lääkäri, lähti Äidin kanssa yhdessä juhliin, joten tiesin, että hän on turvallisissa käsissä. Joskus klo 23.30 Äiti soitti, että nyt he ovat naapurin kanssa palanneet kotiin. Lähdin heille ja puhuin Äidin ympäri, että tulee meille yöksi. En millään uskaltanut jättää häntä yksin kotiin. Kun olimme pakanneet mukaan kaiken tarpeellisen ja olimme meillä, kello lähentelikin jo yhtä yöllä.
En tietenkään nukkunut koko yönä. Kuuntelin Äidin unta ja hän nukkuikin yllättävän hyvin ja rauhallisesti. Kunnes aamuyöllä heräsi pariin kertaan ja lähti vessaan. Molemmilla kerroilla eksyi palatessaan nukkumaan, vaikka WC:n ovi oli vierashuoneen vieressä. Ohjasin hänet takaisin sänkyyn.
Kahdeksan maissa Äidin puhelin soi. Arvasin, että Isä siellä soittelee, mutta Äiti ei löytänyt puhelinta ja eksyi taas etsiessään sitä. Autoin Äitiä pukeutumaan, mutta kun menin itse pukemaan, kuulin ähellystä ja puhellusta. Kun menin katsomaan, Äiti oli pukenut päälleen neljät housut (pikkuhousut, yöpuvun housut, tuulihousut ja vielä niiden päälle pitkät kalsarit) ja ihmetteli, että ihan tyhmiä vaatteita hänellä, kun eivät edes mahdu päälle... Aamukahvien jälkeen painelimme taas sairaalaan. Sieltä tullessa Äiti halusi omaan kotiin. Vein sitten sinne, lämmitin ruokaa ja puettiin taas siistit vaatteet päälle. Hänellä kun on tänäkin iltana samaisen naapurin kanssa liput jonnekin konserttiin. Täytyy nyt kuullostella, mitä tehdään ensi yön kanssa...
Huh, huh. Olin suunnitellut, että tämä viikonloppu on todellinen koti-viikonloppu. Mies on reissussa ja teen kaikkia rästiin jääneitä hommia, pesen pykkejä ja silitän, siivoon kaappeja ja seurustelen Pojan kanssa, joka tuli viikonlopuksi käymään. Äkkiä ne suunnitelmat muuttuivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti