Apua tarvitaan

Äidin reissu pohjoiseen, paikallisten seniorien kanssa, oli mennyt ihan hyvin. Ohjelmaa oli paljon ja vaikka olikin väsynyt kaikesta touhusta ja seurustelusta, hän oli oikein tyytyväinen. Ja hän oli lähes ainoa, jolla tavarat eivät oleet hävinneet: minä kun olin merkannut jokaisen vaatteen ja tavaran, pakannut kaikki omiin pusseihin ja merkinnyt jokaiseen pussiin, mitä ne sisältävät (esim. sukat, käsineet ym.). Ruska oli ollut todella kaunis ja tutut paikat olivat tuoneet muistoja mieleen.

Vähän rankempaa oli varmasti Äidin ystävällä, joka oli samassa huoneessa. Juttelin puhelimessa hänen kanssaan ja hän kertoi, että ei ollut tajunnut, miten huonossa kunnossa Äitini todella onkaan. Tämä ystävä oli onneksi jaksanut vahtia lääkkeiden otot, kertonut mitä vaatetta pitää nyt laittaa päälle ja vielä auttanut pukemisessakin. Äidillä alkaa jo olla vaikeuksia hahmottaa vaatteista hihat ja lahkeet, oikeat ja nurjat puolet. Onneksi he olivat välillä menneet myös erikseen, Äiti oli kävellyt etappina olevalle laavulle muiden hyväjalkaisten kanssa ja tämä ihana ystävä oli huonojen jalkojensa vuoksi mennyt jo edeltä bussilla.

Samalla, kun Äiti nautti matkastaan, minä autoin Isää arjen askareissa. Pääsimme nyt myös juttelemaan aivan rauhassa. Hänkin kertoi, että ei ole todellakaan tajunnut, että Äiti on niin huonossa kunnossa. Hän ei ole tajunnut, minkälainen sairaus Alzheimer on, vaikka olenkin yrittänyt sitä jo kauan selittää. Hän itse ehdotti, että kyllä he nyt tarvitsevat ulkopuolista apua, että voisivat asua vielä kotona. Eri asia onkin, mistä sitä apua voisi saada! Pitäisi löytää joku, joka voisi tulla vaikka joka päivä muutamaksi tunniksi, auttaisi kodin askareissa, ruoanlaitossa ja kaupassakäynnissä, tekisi pientä arkisiivousta ja katsoisi, että päivä lähtee hyvin rullaamaan. Kun itse olin lapsi, meillä oli lastenhoitaja kotona, kun yrittäjävanhemmat olivat paljon töissä. Nyt voisi olla vanhusten hoitaja, kun he ovat kotona. Parasta pitää silmät ja korvat auki ja puhua kaikille tutuille, jospa joku keksii jotain.

Tampereella

Vietimme viikonlopun Tampereella. Poika+Tyttöystävä ovat pari viikkoa sitten muuttaneet opiskelija-asuntoon, jonne pääsimme nyt käymään. Menimme lauantai-iltapäivänä omenakassien, juuri verkosta nostettujen kalojen, muutamien työkalujen ja likapyykkikorin kanssa visiitille uuteen kotiin. (Kuullostaako "hieman" maalaiselta... :D)  Nuoret olivat jo saaneet kotinsa viihtyisäksi ja oman näköisekseen.

Menimme klo 16.00 ravintola Henriksiin syömään. Se on sopivasti Tampereen Työväenteatterin lähellä, joten ehdimme rauhassa nauttia herkullisen, viiden ruokalajin maistelumenun ja niihin valitut viinit, ennen kuin suuntasimme teatteriin katsomaan "Prinsessa" -musikaalia. En oikein tiennyt mitä odottaisin, koska esityshän kertoo Kellokosken mielisairaalan asukkaasta, Prinsessasta ja tositarinana on aikamoisen rankka, joten mielenkiinnolla odotin, miten siitä luodaan musikaali... Pääosassa oli Armi Toivanen. Kyllä kannatti mennä!

Minulla on ko. kirja, mutta en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Kirjasta tehtyä elokuvaakaan en ole nähnyt. Mutta teatteriesitys oli koskettava. Musiikki vei tunnetilasta toiseen, oli välillä todella kaunista, välillä raastavaa. Välillä itketti, välillä nauratti. Armi Toivanen sopi osaan täydellisesti. Siinä on meillä uusi, nuori, oikea Näyttelijä, joka elää roolinsa ja muotoutuu esittämäkseen henkilöksi. Esitys jäi pyörimään mieleen ja kirja on nyt pikaisesti otettava lukulistalle.

Me olimme majoittuneet hotelli Ilvekseen ja tänään aamulla nuoret fillaroivat kodistaan hotellin aamupalalle meidän seuraksi. Oli mukava nähdä vielä, seurustella rauhassa ja nautiskella ilman kiirettä minnekään.

Seniorit reissaa

Äitini lähti maanantaina paikallisten seniorien matkalle pohjoiseen. Pakkaamisen suunnittelu vei häneltä yöunet koko viime viikolta. Olin sitten viime perjantaina monta tuntia pakkaamassa hänen matkalaukkuaan valmiiksi. Käytiin vielä ostamassa uusi ulkoilutakki ja laitettiin kaikki kuntoon, kun sunnuntaina oli hänen hyvä ystävänsä tulossa hakemaan matkalaukun jo etukäteen linja-autoon lastattavaksi. Kaikki saatiin kuntoon, laitoin matkalaukun kiinni ja sanoin, että sitä ei tarvitse enää avata, kun kaikki tarpeellinen on nyt pakattu.

Sunnuntai-iltapäivänä menin taas vanhempiani tapaamaan. Äiti oli avannut matkalaukun ja levittänyt koko sisällön ympäri huushollia. Ihmettelin, miksi hän sen oli tehnyt, kun kaikki oli jo nätisti pakattu ja kunnossa. Hän vain selitti, että piti tarkistaa, mitä siellä onkaan. Koko pakkaaminen oli aloitettava alusta - ja löydettävä kaikki vaatteet uudelleen, kun ne olivat jo ehtineet levahtaa mitä kummallisempiin paikkoihin.

Onneksi matkalle oli lähdössä myös Äidin hyvä ystävä, jonka kanssa he majoittuivat samaan huoneeseen. Tämä ystävä lupasi pitää hyvää huolta ja Äiti on sanonutkin, että hänen kanssaan on aina niin turvallinen olo.

Eilen Äiti soitti, että heillä on tosi mukavaa, ohjelmaa on vaikka kuinka paljon (menevät laavuretkille: hyväjalkaiset kävellen ja huonojalkaiset bussilla, syövät hyvin ja puuhaavat kaikenmoista mukavaa). Äidin ystävä joutuu vahtimaan Äidin lääkkeiden ottamiset, hänen pukeutumisensa (päälle voi vahingossa mennä vaikka useampi pusero päällekkäin tai housut väärinpäin tai pukeutuminen ei onnistu ollenkaan) ja varmaankin jokainen mukana olija hieman seuraa, että kaikki on kunnossa.

Senioripoppoo palaa takaisin vasta lauantaina. Reissu kuullosti niin hyvin järjestetyltä ja ihmiset niin mukavilta (tunnen suurimman osan heistä), että aloin jo haaveilla, että heti, kun itse ole tarpeeksi vanha, liityn meidän paikallisiin senioreihin!

Matkailua puolin ja toisin

Mies lähti lauantaina Egyptiin, Kairoon. Kairosta on tullut vuosien myötä melkein toinen koti meille. Perheyrityksemme on maahantuontiyritys ja Egyptissä on useampikin meille tärkeä tehdas. Olemme käyneet siellä viimeiset 15 vuotta 1-4 kertaa vuodessa. Nytkin olisin ilman muuta lähtenyt mukaan, mutta kun pilates-tuntien vetoni ovat vasta päässeet lomien jälkeen alkuun, en voinut mitenkään jättää asiakkaitani pulaan, kun tuuraajia ei ole.

Kun ensimmäisen kerran olin Kairossa, en oikein edes odottanut mitään. Siellä iski nolous. En todellakaan ollut osannut varautua sen kulttuuriin ja ihmisiin. Kotiin palattua luin ja yritin perehtyä tuon ristiriitaisuuksien maan elämään monelta kantilta. Kirjoja Egyptin faaraoista ja historiasta löytyy kyllä hyllymetreittäin, mutta kirjoja, joissa kerrottaisiin nykymaailmasta, on aika vähän. Onneksi egyptiläiset itse ovat avoimia, lämpimiä ja innostuneita vastaamaan kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.

Vuosien myötä olemme ystävystyneet paikallisten kanssa, olen ollut kolmissa häissä kutsuvieraana, tutustunut yhteistyökumppaneittemme perheisiin ja sukulaisiin. Myös sikäläiset käyvät muutaman kerran vuodessa Suomessa. Olemme vieneet heitä Lappiin hiihtämään, pulkkailemaan ja moottorikelkkailemaan. Nämä reissut ovat olleet tietysti eksoottisia, he ovat nauttineet ja riemulla esitelleet rohkeuttaan olla ulkona lumessa ja pakkasessa kotiin palattuaan :)

Viime viikolla kaksi meidän "Egyptin poikaa" oli taas Suomessa ja Mies vei heidät meidän mökille. He saunoivat, uivat ja veneilivät upeassa säässä. Pojat videoivat ja kuvasivat toisiaan ja olivat riemuissaan kuin pikkupojat (ovat 30+). Erityisesti he ihastuivat saariin. Sekä merellinen saaristo että järvien saaret ovat kyllä todella erityinen rikkaus, jota ei muualta löydy samanlaisena kuin meillä. Belgialainen tavarantoimittajammekin oli juuri käymässä ja hänen mielestään mökillä olo oli kuin paratiisissa olisi. Hän halusi jäädä sinne yöksikin, vaikka kaikki tavarat olivat Helsingissä hotellissa.

Tietysti nämä reissut ja tapaamiset ovat myös täynnä työtä. Mutta ihmisethän niitä töitä tekevät ja aina asiat ovat mutkattomampia, kun on hyvät välit ja keskinäinen arvostus.

Kuhaa, kiitos!

Tuli sitten oikein jättikuha verkosta sunnuntaina! Painoa oli 10,19 kg ja pituutta 95 cm. Verkko oli suht lähellä laituria ja venettä... Uskaltaako tässä enää uimaan mennäkään?

 

 

 

 

Ylpeä kalastaja puntaroi saalistaan.



Normaalikokoinen kuha ja jättikuha.



Ämpärikin jäi pieneksi...

Tässä ja nyt

Sumuinen aamu, kirkas ilta, tyyntä ja lämmintä. Mieli lepää. Tässä ja nyt. Ei mennyttä, ei tulevaa, vain tämä hetki on tärkeää.

 

 

Arjen iloja ja suruja

Eilen alkoivat omat, säännölliset, pilates-tuntien vedot. Olipa mukavaa! Ihanaa, kun pääsee taas normaaliin rytmiin ja arki alkaa. Muistan kouluaikana, kun eräänä sunnuntaina harmittelin, että huomenna on taas maanantai ja on mentävä kouluun. Silloin Äitini jäi oikein miettimään, että hänestä on oikeasti ihanaa, että tulee maanantai ja PÄÄSEE töihin. Töissä on mukavaa ja mielenkiintoista. Silloin päätin, että haluan joskus itsekin tuntea tuon tunteen: voin sydämestäni sanoa, että ihanaa, kun pääsen töihin. Siinä tilanteessa olen nyt itse: voin aidosti nauttia mielenkiintoisesta työstä ja ihanista asiakkaista. Kahta samanlaista päivää ei ole.

Viime perjantai-lauantai-sunnuntain olin koko päivät ravintovalmentaja-koulutuksessa. Älyttömän mielenkiintoista! Erityisesti kävimme läpi ravintovalmennuksen psykologista puolta. Lopultahan ravinto vaikuttaa koko elämään ja toisinpäin, elämä vaikuttaa siihen mitä syömme. Harvoin ravintoneuvonta kattaa vain syömisen, siihen liittyy vahvasti elämäntapamuutos. Se ei aina sitten olekaan kovin helppoa. Mutta mahdollista se on.

Tytär1 kävi yhtenä iltana vanhemmillani (eli omilla isovanhemmillaan) ja tuli sitten meille. Äitini oli ottanut kaapista termoskannun ja ihmetellen esitellyt sitä Tytär1:lle: Tiedätkö sä mikä tää oikein on? Mikä ihme tällainen voi olla? Tytär1 oli kertonut, että se on termoskannu. Äiti ihmetteli, että onko ne tän näköisiä nykyään! Hän ei olisi mitenkään tiennyt, että tällainen on termari... Se sama termari on ollut hänellä ehkä n.15 vuotta. Tytär1 oli kovasti surullinen ja kertoi, että joka kerta tuntuu vaikeammalta mennä vanhemmilleni kylään, kun siellä tulee niin paha olo ja surullinen mieli.