Mies palasi eilen Hollannista. Oli mukava saada hänet taas kotiin.
Kun lapset olivat pieniä, Mies oli 15 vuotta ison firman vientijohtajana ja oli enemmän reissussa kuin kotona. Sattui monia - jälkeenpäin huvittavia - tapahtumia, kun olimme kaikki niin tottuneita, että isä piipahtaa meillä, jos piipahtaa.
Kerran, kun Tytär2 oli ehkä n. 5v., Mies tuli kotiin. Hän avasi oven, huomasi Tytär2:n ja oli juuri kyyristymässä ottamaan tämän syliinsä, kun tytär kääntyikin kannoillaan ja juoksi riemuissaan minun luo: Äiti, äiti, isä on tullut käymään! Mies oli kuin odotettu vieras, joka tuli ehkä perjantai-iltana tai lauantai-aamuna ja lähti taas, usein jo sunnuntai-iltana, matkaan.
Toisella kertaa (lapset olivat jo teinejä), lankapuhelin soi. Poika vastasi puhelimeen ja kun siellä kyseltiin Miestä, hän huhuili ja juoksenteli ympäri huushollia etsien isäänsä. Ihmettelin siinä, että mitä nyt.. Poika huikkasi, että missä isä on, sille olis puhelu. Kerroin isänsä lähteneen reissuun jo toissapäivänä ja tulee ensi viikolla takaisin... Pojan mielestä hän oli nähnyt Miehen ihan just.
Muutaman kerran kävi niin, että soittelin Miehen sihteerille (silloin ei ollut kännyköitä), kun en saanut Miestä kiinni. Hän kertoi, että niin Mieshän lähti eilen reissuun ja tulee kyllä parin päivän päästä kotiin. Ihan kiva. Samainen sihteeri hoiti Miehen puolesta myös joulu- ja synttärilahjat minulle! Jouduin hieman miettimään loukkaannunko vai nielenkö tämänkin. Sihteerillä oli kuitenkin niin hyvä maku ja loistavia ideoita, että päätin ottaa ilolla vastaan ja nauttia hänen oivalluksistaan. Sitäpaitsi, olihan minua kuitenkin ajateltu!
Tytär1 oli partiolaisten Jamboreella Thaimaassa. Kun tuli aika palata kotiin, olimme sopineet, että joku meistä hakee hänet lentokentältä. No, Mies tarkisti, että hän pääsee kyllä hakemaan. Lentokentällä, aikansa odoteltuaan, hän soitteli minulle, että ei täällä näy mitään partiolaisia! Eikä mitään myöhästymisilmoituksiakaan näy. Olimme kaikki aivan ihmeissään. Itsekin olin jossain enkä päässyt nettiin tarkistamaan asiaa. Tytär2 oli kotona, löysi erään partiopojan (josta myöhemmin tuli meidän Vävy) puhelinnumeron ja soitti, jospa hän tietää, kun oli ollut mukana organisoimassa koko hommaa. Juu, kyllähän ne on tulossa, mutta vasta huomenna! Jälkeenpäin poika oli aivan ihmeissään: Miten kukaan voi mennä hakemaan lastaan lentokentältä vääränä päivänä?! No, me olimme kaikki jo siinä vaiheessa kovia kulkemaan ja aina joku piti viedä tai hakea, oli se sitten junalta, bussilta, lentokentältä tai jostain. Ei se meistä ollut mitenkään kummallista..
Mies aloitti sitten eräänä marraskuuna työt meidän omassa perheyrityksessä - pitkän harkinnan jälkeen. Vaikeinta oli lapsilla ja minulla, kun yhtäkkiä meille muutti "uusi" ihminen, tuli uusia sääntöjä ym. Muutaman kuukauden päästä istuin teinien kanssa olohuoneessa katsomassa telkkaria, kun joku lapsista huokaisi, että onpa meillä ihanan rauhallista. ??? Samantien tajusimme: isä on reissussa!
torstai 31. lokakuuta 2013
lauantai 26. lokakuuta 2013
Huolta ja helpotusta
Onpas ollut viikko! Huolta ja helpotusta monella tapaa.
Oikea lonkkani on kipuillut jo vuoden verran. Koko kevään kävin kiropraktikolla ja hierojalla, koska selkäni on aina ollut ongelmainen (johon pilates on tuonut avun) ja ajattelin, että lihakset ovat nyt jostain syystä niin krampissa, että säteilevät lonkkaan. Välillä onkin ollut pitkiä aikoja, että mitään kipuja ei ole ollut. Tänä syksynä kipu siirtyikin vasempaan lonkkaan. Jokunen viikko sitten alavatsa tuli niin kipeäksi, että kuullostelin, jospa umpisuoli on tulehtunut, mutta kipu oli koko ajan vasemmalla. Varasin ajan gynekologille. Kaikki kunnossa.
Sen jälkeen puutui koko jalka, varpaita myöten. Istuminen on tukalaa, kävely ja liikkuminen auttaa. Etsin seuraavia lääkäreitä ja sainkin ajan fysiatrille. Fysiatri kyseli ja tutki ja otti heti tosissaan. Hän jopa itse soitti kahteen paikkaan Helsingissä ja varasi ajan magneettikuvauksiin sinne, minne kiireimmin ajan sain. Aika löytyi tämän viikon maanantaille ja fysiatri varasi saman tien myös itselleen uuden ajan heti kuvien oton perään. Hän ei silloin ollut meidän kaupungissamme, vaan varasi ajan naapurikaupungin vastaanotolleen.
Maanantaina kävin sitten Helsingissä sekä lantion että selän magneettikuvissa. Sain kuvat mukaan ja ajoin tuhatta ja sataa lääkärin vastaanotolle. Radiologin lausunto ei ehtinyt kuvien mukaan, joten sen he lähettivät faxilla suoraan lääkärilleni sillä aikaa, kun ajoin itse lääkäriä tapaamaan. Lopputulos: leikkaus, mahdollisimman pian. Fysiatri laittoi samantien lähetteen Töölön sairaalaan. Selkäydinkanavassa on kookas kysta, joka painaa hermojuurta. Toisaalta en ollut odottanut tällaista vastausta, toisaalta olin todella helpottunut, että vaiva löytyi, se saadaan leikattua, eikä se ole pahan laatuista. Tätini kuoli aikanaan syöpään, joka vaivasi ensin vain kipeänä selkänä. Lähdin taas lääkäriltä kiireesti ajelemaan töihin, tunteja vetämään. Ja mikä ihmeellisintä, missään vaiheessa, mikään paikka ei ole kipeä, kun vedän tunteja! Ilmeisesti endorfiinit tai jotkut ovat niin korkealla, että silloin en tunne kivun häivää, kun itsekin nautin ja keskityn asiakkaisiin satasella.
Kun vihdoin ajelin rättiväsyneenä kotiin, Mies ilmoitti, että no niin, peruutapa huomisen tunnit, hän on saanut varattua Helsingistä peruutusajan huippuneurokirurgille. Yritin kyllä selitellä, että en nyt kyllä peruuttele mitään. Mutta tämä lääkäri on jo puolittain eläkkeellä ja jonot hänelle ovat pitkät, joten nyt oli pakko ajatella järkevästi ja peruutin tunnit. Kyllähän asiakkaat ymmärsivät ja tsemppasivat (lupasin pitää ylimääräisen tunnin torstaina, jonne tiistain asiakkaat voivat tulla).
Tiistaina menin sitten Töölön Mehiläiseen ja taas otti lääkäri asian tosissaan. Hän totesi, että on vielä kiireempi! Minut oli laitettu kakkos-jonoon, joka kestää 4-6 kuukautta, mutta tämä neurokirurgi sanoi, että leikkaukseen pitää päästä niin pian kuin suinkin, koska vasemman jalan voima on jo heikentynyt ja jos hermo ehtii vioittua, ei jalka tule enää ikinä kuntoon. Hän siirsi minut ykkös-jonoon ja näillä näkymin leikkaus saattaa olla jo vaikka marraskuussa.
Tällä viikolla löysin myös uuden kotiapu-yrittäjä-ehdokkaan vanhemmilleni. Olin keskiviikkona, töiden lomassa, vanhemmillani ja haastattelimme tätä miellyttävää naista ja vanhempani tekivät sopimuksen, että hän käy heillä nyt kolme kertaa viikossa, 3-4 h kerrallaan. Avustaja lähtee ensin Äidin kanssa käymään kaupassa ja tekevät sitten yhdessä ruokaa ja siivoavat ja mitä milloinkin. Ainakin tässä vaiheessa tuntui, että kemiat kohtasivat ja heillä oli paljon yhteistä juteltavaa.
Torstai-päivän olin kotona (vain illalla tuntien vetoja) ja nukuin kahdet päiväunet. Kaipa sitä oli lähinnä henkisesti väsynyt, kun oli jännittänyt tuloksia ja hoidellut miljoonaa asiaa - ja välillä kipu on niin kova, että valitan ääneen, vaikka olisin yksin (kipukynnykseni on kuitenkin korkea!).
Eilen ja tänään olin ravintovalmentaja-koulutuksissa koko päivät. Nyt on tämä viikko paketissa, huomenna vapaa päivä (mitä nyt ensi viikon tunteja suunnittelen), saa rauhassa puuhastella pihalla ja hengitellä syysilmaa.
Oikea lonkkani on kipuillut jo vuoden verran. Koko kevään kävin kiropraktikolla ja hierojalla, koska selkäni on aina ollut ongelmainen (johon pilates on tuonut avun) ja ajattelin, että lihakset ovat nyt jostain syystä niin krampissa, että säteilevät lonkkaan. Välillä onkin ollut pitkiä aikoja, että mitään kipuja ei ole ollut. Tänä syksynä kipu siirtyikin vasempaan lonkkaan. Jokunen viikko sitten alavatsa tuli niin kipeäksi, että kuullostelin, jospa umpisuoli on tulehtunut, mutta kipu oli koko ajan vasemmalla. Varasin ajan gynekologille. Kaikki kunnossa.
Sen jälkeen puutui koko jalka, varpaita myöten. Istuminen on tukalaa, kävely ja liikkuminen auttaa. Etsin seuraavia lääkäreitä ja sainkin ajan fysiatrille. Fysiatri kyseli ja tutki ja otti heti tosissaan. Hän jopa itse soitti kahteen paikkaan Helsingissä ja varasi ajan magneettikuvauksiin sinne, minne kiireimmin ajan sain. Aika löytyi tämän viikon maanantaille ja fysiatri varasi saman tien myös itselleen uuden ajan heti kuvien oton perään. Hän ei silloin ollut meidän kaupungissamme, vaan varasi ajan naapurikaupungin vastaanotolleen.
Maanantaina kävin sitten Helsingissä sekä lantion että selän magneettikuvissa. Sain kuvat mukaan ja ajoin tuhatta ja sataa lääkärin vastaanotolle. Radiologin lausunto ei ehtinyt kuvien mukaan, joten sen he lähettivät faxilla suoraan lääkärilleni sillä aikaa, kun ajoin itse lääkäriä tapaamaan. Lopputulos: leikkaus, mahdollisimman pian. Fysiatri laittoi samantien lähetteen Töölön sairaalaan. Selkäydinkanavassa on kookas kysta, joka painaa hermojuurta. Toisaalta en ollut odottanut tällaista vastausta, toisaalta olin todella helpottunut, että vaiva löytyi, se saadaan leikattua, eikä se ole pahan laatuista. Tätini kuoli aikanaan syöpään, joka vaivasi ensin vain kipeänä selkänä. Lähdin taas lääkäriltä kiireesti ajelemaan töihin, tunteja vetämään. Ja mikä ihmeellisintä, missään vaiheessa, mikään paikka ei ole kipeä, kun vedän tunteja! Ilmeisesti endorfiinit tai jotkut ovat niin korkealla, että silloin en tunne kivun häivää, kun itsekin nautin ja keskityn asiakkaisiin satasella.
Kun vihdoin ajelin rättiväsyneenä kotiin, Mies ilmoitti, että no niin, peruutapa huomisen tunnit, hän on saanut varattua Helsingistä peruutusajan huippuneurokirurgille. Yritin kyllä selitellä, että en nyt kyllä peruuttele mitään. Mutta tämä lääkäri on jo puolittain eläkkeellä ja jonot hänelle ovat pitkät, joten nyt oli pakko ajatella järkevästi ja peruutin tunnit. Kyllähän asiakkaat ymmärsivät ja tsemppasivat (lupasin pitää ylimääräisen tunnin torstaina, jonne tiistain asiakkaat voivat tulla).
Tiistaina menin sitten Töölön Mehiläiseen ja taas otti lääkäri asian tosissaan. Hän totesi, että on vielä kiireempi! Minut oli laitettu kakkos-jonoon, joka kestää 4-6 kuukautta, mutta tämä neurokirurgi sanoi, että leikkaukseen pitää päästä niin pian kuin suinkin, koska vasemman jalan voima on jo heikentynyt ja jos hermo ehtii vioittua, ei jalka tule enää ikinä kuntoon. Hän siirsi minut ykkös-jonoon ja näillä näkymin leikkaus saattaa olla jo vaikka marraskuussa.
Tällä viikolla löysin myös uuden kotiapu-yrittäjä-ehdokkaan vanhemmilleni. Olin keskiviikkona, töiden lomassa, vanhemmillani ja haastattelimme tätä miellyttävää naista ja vanhempani tekivät sopimuksen, että hän käy heillä nyt kolme kertaa viikossa, 3-4 h kerrallaan. Avustaja lähtee ensin Äidin kanssa käymään kaupassa ja tekevät sitten yhdessä ruokaa ja siivoavat ja mitä milloinkin. Ainakin tässä vaiheessa tuntui, että kemiat kohtasivat ja heillä oli paljon yhteistä juteltavaa.
Torstai-päivän olin kotona (vain illalla tuntien vetoja) ja nukuin kahdet päiväunet. Kaipa sitä oli lähinnä henkisesti väsynyt, kun oli jännittänyt tuloksia ja hoidellut miljoonaa asiaa - ja välillä kipu on niin kova, että valitan ääneen, vaikka olisin yksin (kipukynnykseni on kuitenkin korkea!).
Eilen ja tänään olin ravintovalmentaja-koulutuksissa koko päivät. Nyt on tämä viikko paketissa, huomenna vapaa päivä (mitä nyt ensi viikon tunteja suunnittelen), saa rauhassa puuhastella pihalla ja hengitellä syysilmaa.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Tervetuloa talvi!
Fiskarsissa oli viikonloppuna Riistapäivät. Menimme kolmen ystäväpariskunnan kanssa perjantaina illalliselle Fiskars Wärdhusiin. Menomatkalla taksikuski eksyi ja myöhästyimme puolisen tuntia aloituksesta. Ystävällinen henkilökunta oli kuitenkin hidastanut koko illan alkua, että meidänkin ryhmämme ehtii mukaan :) Ohjelmasta piti huolta Tia Cohen, ranskalais-suomalainen nuori nainen, kahden loistavan muusikon kanssa, esittäen Edith Piafin lauluja. Olipa persoonallinen esiintyjä! Hän räkätti ja käkätti jutellessaan ja lauloi upealla, tummalla äänellään iki-ihania kappaleita. Asiakkaat nauttivat sekä esityksistä, että ruoasta ja rennosta tunnelmasta. Live-esitykset intiimissä tilassa ovat kyllä omaa luokkaansa.
Lauantaina laitoimme mökin viimeistä silausta myöten talvikuntoon: vedet poikki, sähköt poikki, viimeiset haravoimiset, TV kotiin. Ovi kiinni - ja meidän kesäkausi on ohi. Välillä paistoi aurinko, välillä tuli rakeita vaakasuoraan. No, nyt saakin talvi tulla!
Sunnuntai meni laittaessa kotipihaa talvikuntoon. Keli oli mitä parhain ja oli mahtavaa saada olla ulkona koko päivä. Välillä vähän ruokaa: paistettuja kuhafileitä & suppilovahvahveroita, kahvin kanssa omenahyvettä viimeisistä omenoista. Talvirenkaatkin on vaihdettu.
Tervetuloa talvi!
Lauantaina laitoimme mökin viimeistä silausta myöten talvikuntoon: vedet poikki, sähköt poikki, viimeiset haravoimiset, TV kotiin. Ovi kiinni - ja meidän kesäkausi on ohi. Välillä paistoi aurinko, välillä tuli rakeita vaakasuoraan. No, nyt saakin talvi tulla!
Sunnuntai meni laittaessa kotipihaa talvikuntoon. Keli oli mitä parhain ja oli mahtavaa saada olla ulkona koko päivä. Välillä vähän ruokaa: paistettuja kuhafileitä & suppilovahvahveroita, kahvin kanssa omenahyvettä viimeisistä omenoista. Talvirenkaatkin on vaihdettu.
Tervetuloa talvi!
tiistai 15. lokakuuta 2013
Suppisflow
Käytiin Miehen kanssa lauantaina keräämässä suppilovahveroita. Ainakin 40 litraa saatiin yhdellä kertaa! Kerään yleensä koko syksyn kaikenlaisia sieniä, mutta tänä vuonna meidän mökin lähistöllä on ollut tosi vähän mitään sieniä, kun on ollut niin kuivaa. Nyt menimme muualle katsastamaan tilannetta ja olihan niitä: oikea suppispelto.
Itselleni metsässä olo ja marjojen ja sienien keruu on parasta pään tyhjentämistä ja rentoutumista. Ajan taju häviää ja silmät kiiluen syöksähtelen saaliin perään.
Vaikka koitamme puhdistaa sienet mahdollisimman hyvin jo metsässä, pitää ne kotona vielä käydä läpi ennen kuin kuivatetaan tai laitetaan pakkaseen.
Illalla otin pari kassillista sieniä ja perustin sienipuhdistamon keittiöön. Mies otti myös ison määrän olohuoneeseen, jotta voi samalla katsoa TV:stä golfia. Hetken päästä hän manaili, että tässähän menee ikä ja terveys ennen kuin koko tää määrä on putsattu. Yritin tsempata, että kyllä siihen kuule tulee sellainen flow-fiilis, kun tekee vaan. Puolen tunnin päästä kuului epätoivoinen ääni sienivuoren takaa: -Ei mulla vieläkään ole mitään flow-fiilistä, vaikka oon kauheesti sitä yrittänyt saada...
Kaikki sienet saatiin putsattua ja säilöön, flowlla tai ilman.
Itselleni metsässä olo ja marjojen ja sienien keruu on parasta pään tyhjentämistä ja rentoutumista. Ajan taju häviää ja silmät kiiluen syöksähtelen saaliin perään.
Vaikka koitamme puhdistaa sienet mahdollisimman hyvin jo metsässä, pitää ne kotona vielä käydä läpi ennen kuin kuivatetaan tai laitetaan pakkaseen.
Illalla otin pari kassillista sieniä ja perustin sienipuhdistamon keittiöön. Mies otti myös ison määrän olohuoneeseen, jotta voi samalla katsoa TV:stä golfia. Hetken päästä hän manaili, että tässähän menee ikä ja terveys ennen kuin koko tää määrä on putsattu. Yritin tsempata, että kyllä siihen kuule tulee sellainen flow-fiilis, kun tekee vaan. Puolen tunnin päästä kuului epätoivoinen ääni sienivuoren takaa: -Ei mulla vieläkään ole mitään flow-fiilistä, vaikka oon kauheesti sitä yrittänyt saada...
Kaikki sienet saatiin putsattua ja säilöön, flowlla tai ilman.
perjantai 11. lokakuuta 2013
Äiti eksyi
Huh, huh. Nyt se sitten tapahtui: Äiti eksyi.
Äidillä oli kampaaja, jonne hän pääsi Isän kaverin, Kallen, kyydissä. Autossa Äiti tosin huolestui, kun hän huomasi, että ei nyt osaakaan neuvoa, missä kampaaja sijaitsee (pikkukaupunkimme pääkadulla). Hän pyysi Kallea jättämään vain keskustaan, niin kävellen on helpompi löytää oikea paikka. Äiti oli sitten aikansa pyörinyt ja kävellyt eikä millään löytänyt oikeaa paikkaa. Hän alkoi jo huolestua ja laittoi välillä juoksuksi, kun aika riensi ja ympäristö tuntui kovin vieraalta. Hän kaivoi kännykän esille ja yritti soittaa kampaajalle, että myöhästyy, mutta kännykkä "ei toiminut" (hermostuksissaan hän ei osannutkaan käyttää sitä). Reilu tunnin päästä Isäni soitti, että alatko kohta olla jo valmis, niin Kalle tulee hakemaan. Äiti osasikin onneksi nyt vastata puhelimeen ja kertoi, että ei ole vielä edes päässyt kampaajalle. Isä ja Kalle lähtivät heti häntä etsimään. Yrittivät kysellä, mitä Äiti ympärillään näkee. Välillä hän luuli olevansa aivan kaupungin toisella laidalla, mutta luki sitten pikkuteiden viittoja eikä ne kuullostaneet kenellekään tutuilta.
Vähän Äitiä pelotti, kun jossain vaiheessa hän kävelikin pitkin maantien laitaa, isoja rekkoja ajoi kovaa vauhtia ohi, eikä ollut pyörätietä, vaan Äiti yritti pysyä melkein ojassa. Isä soitteli aina uudestaan ja yritti sanoa, että pysy paikoillaan äläkä kulje pidemmälle, mutta eihän Äiti malttanut paikoillaan olla, kun hänellä oli vain suuri hätä, että kampaajalle pitää päästä.
Kalle soitti lopulta hätäkeskukseen.
Äiti huomasi linja-autokatoksen ja päätti istahtaa hetkeksi sinne ja odotella, jospa siihen tulisi joku, jolta voisi kysyä, että missä hän mahtaa nyt olla. Mutta ketään ei näkynyt. Sieltä Isä ja Kalle hänet lopulta löysivät. Äiti oli kävellyt 15-20 km!
Kalle soitti hätäkeskukseen ja kertoi, että kadonnut on löytynyt. Isä alkoi oksentamaan.
Äiti itse oli tyytyväinen: Onneksi mulla on niin hyvä kunto! En olisi muuten jaksanut kävellä!
En raaskinut sanoa, että sehän tässä ongelma on, kun jalat kantavat ja kuntoa riittää. Muuten hän ei olisi eksynyt niin pitkälle. Toisaalta voihan sitä eksyä vaikka kodin lähistölle, kun on tarpeeksi huono hetki.
Nyt on löydettävä apua. Itse autan tietysti niin paljon kuin voin, mutta olen myös paljon töissä. Olen jo kauan yrittänyt puhua, että palkataan heille kodinhoitaja vaikka edes puoleksi päiväksi joku, joka tulisi joka päivä, puuhastelisi Äidin kanssa yhdessä ja vaikka kävisivät yhdessä kaupassa. Isä oli jo kerran myöntyväinen mutta on taas pyörtänyt päänsä ja ollut sitä vastaan. Mutta nyt Äiti sanoi, että tämä varmasti johtuu siitä Alzheimerista ja hän on tainnut mennä nyt huonommaksi. Sain luvan etsiä lisävoimia auttamaan arjessa. Ei ihan helppo tehtävä, mutta jotain on keksittävä.
Äidillä oli kampaaja, jonne hän pääsi Isän kaverin, Kallen, kyydissä. Autossa Äiti tosin huolestui, kun hän huomasi, että ei nyt osaakaan neuvoa, missä kampaaja sijaitsee (pikkukaupunkimme pääkadulla). Hän pyysi Kallea jättämään vain keskustaan, niin kävellen on helpompi löytää oikea paikka. Äiti oli sitten aikansa pyörinyt ja kävellyt eikä millään löytänyt oikeaa paikkaa. Hän alkoi jo huolestua ja laittoi välillä juoksuksi, kun aika riensi ja ympäristö tuntui kovin vieraalta. Hän kaivoi kännykän esille ja yritti soittaa kampaajalle, että myöhästyy, mutta kännykkä "ei toiminut" (hermostuksissaan hän ei osannutkaan käyttää sitä). Reilu tunnin päästä Isäni soitti, että alatko kohta olla jo valmis, niin Kalle tulee hakemaan. Äiti osasikin onneksi nyt vastata puhelimeen ja kertoi, että ei ole vielä edes päässyt kampaajalle. Isä ja Kalle lähtivät heti häntä etsimään. Yrittivät kysellä, mitä Äiti ympärillään näkee. Välillä hän luuli olevansa aivan kaupungin toisella laidalla, mutta luki sitten pikkuteiden viittoja eikä ne kuullostaneet kenellekään tutuilta.
Vähän Äitiä pelotti, kun jossain vaiheessa hän kävelikin pitkin maantien laitaa, isoja rekkoja ajoi kovaa vauhtia ohi, eikä ollut pyörätietä, vaan Äiti yritti pysyä melkein ojassa. Isä soitteli aina uudestaan ja yritti sanoa, että pysy paikoillaan äläkä kulje pidemmälle, mutta eihän Äiti malttanut paikoillaan olla, kun hänellä oli vain suuri hätä, että kampaajalle pitää päästä.
Kalle soitti lopulta hätäkeskukseen.
Äiti huomasi linja-autokatoksen ja päätti istahtaa hetkeksi sinne ja odotella, jospa siihen tulisi joku, jolta voisi kysyä, että missä hän mahtaa nyt olla. Mutta ketään ei näkynyt. Sieltä Isä ja Kalle hänet lopulta löysivät. Äiti oli kävellyt 15-20 km!
Kalle soitti hätäkeskukseen ja kertoi, että kadonnut on löytynyt. Isä alkoi oksentamaan.
Äiti itse oli tyytyväinen: Onneksi mulla on niin hyvä kunto! En olisi muuten jaksanut kävellä!
En raaskinut sanoa, että sehän tässä ongelma on, kun jalat kantavat ja kuntoa riittää. Muuten hän ei olisi eksynyt niin pitkälle. Toisaalta voihan sitä eksyä vaikka kodin lähistölle, kun on tarpeeksi huono hetki.
Nyt on löydettävä apua. Itse autan tietysti niin paljon kuin voin, mutta olen myös paljon töissä. Olen jo kauan yrittänyt puhua, että palkataan heille kodinhoitaja vaikka edes puoleksi päiväksi joku, joka tulisi joka päivä, puuhastelisi Äidin kanssa yhdessä ja vaikka kävisivät yhdessä kaupassa. Isä oli jo kerran myöntyväinen mutta on taas pyörtänyt päänsä ja ollut sitä vastaan. Mutta nyt Äiti sanoi, että tämä varmasti johtuu siitä Alzheimerista ja hän on tainnut mennä nyt huonommaksi. Sain luvan etsiä lisävoimia auttamaan arjessa. Ei ihan helppo tehtävä, mutta jotain on keksittävä.
tiistai 8. lokakuuta 2013
Skypetystä
On se hauskaa, kun maailma on nykyään niin pieni :) Juttelin sunnuntai-iltana Skypellä amerikkalaisen ystäväni kanssa. Siinä sitä käytiin pitkästä aikaa läpi omat ja lasten ja kaikkien isovanhempien kuulumiset.
Olen ollut lukioaikaan vaihto-oppilaana Ohiossa. Tämä ystäväni, jonka kanssa ystävystyin koulussa, on edelleen mukana elämässäni, vaikka harvoin pääsemme nykyään tapaamaan. Parikymmentä vuotta kirjoittelimme kirjeitä, sen jälkeen tuli e-mailit ja nykyään pidämme yhteyttä Facebookin ja Skypen avulla.
Ystäväni on käynyt useammankin kerran perheensä kanssa Suomessa ja me heillä. Myös miehemme ja lapsemme ovat ystävystyneet. Hauska sattuma oli, kun me ystäväni kanssa juttelimme, meidän molempien miehet olivat TV:n ääressä katsomassa suoraa lähetystä golfkisoista, joka tuli Ohiosta.
Eilen tuli TV:stä ohjelma vaihto-oppilaista. Erityisesti siinä paneuduttiin ongelmiin, joita nuoret ovat perheissään kohdanneet. On tosi hyvä, että näitä asioita tuodaan esille, koska se on tärkeä, kallis ja iso vuosi jokaiselle, joka matkaan lähtee. Siitä voi saada paljon irti, mutta se voi olla myös järkyttävä kokemus.
Omat lapsenikin ovat olleet vaihtareina Ranskassa, Saksassa ja Irlannissa. Myös heillä on monenlaisia kokemuksia vuodestaan, jollain lähes pelkkiä hyviä muistoja, toisella lähes painajaismaisia muistoja. Kaikille kokemus on ollut ainutlaatuinen, avartanut ajatusmaailmaa ja vahvistanut itsenäisyyttä.
Nyt suunnittelemme, jospa ystäväni pääsisi miehensä kanssa meitä tapaamaan, kun olemme uuden vuoden aikoihin Floridassa. Taas huomasi, miten hyvä ystävyys jatkuu vaikka harvoin näkee. Skypetykselle ei menannut loppua tulla, kun oli niin paljon juteltavaa.
Olen ollut lukioaikaan vaihto-oppilaana Ohiossa. Tämä ystäväni, jonka kanssa ystävystyin koulussa, on edelleen mukana elämässäni, vaikka harvoin pääsemme nykyään tapaamaan. Parikymmentä vuotta kirjoittelimme kirjeitä, sen jälkeen tuli e-mailit ja nykyään pidämme yhteyttä Facebookin ja Skypen avulla.
Ystäväni on käynyt useammankin kerran perheensä kanssa Suomessa ja me heillä. Myös miehemme ja lapsemme ovat ystävystyneet. Hauska sattuma oli, kun me ystäväni kanssa juttelimme, meidän molempien miehet olivat TV:n ääressä katsomassa suoraa lähetystä golfkisoista, joka tuli Ohiosta.
Eilen tuli TV:stä ohjelma vaihto-oppilaista. Erityisesti siinä paneuduttiin ongelmiin, joita nuoret ovat perheissään kohdanneet. On tosi hyvä, että näitä asioita tuodaan esille, koska se on tärkeä, kallis ja iso vuosi jokaiselle, joka matkaan lähtee. Siitä voi saada paljon irti, mutta se voi olla myös järkyttävä kokemus.
Omat lapsenikin ovat olleet vaihtareina Ranskassa, Saksassa ja Irlannissa. Myös heillä on monenlaisia kokemuksia vuodestaan, jollain lähes pelkkiä hyviä muistoja, toisella lähes painajaismaisia muistoja. Kaikille kokemus on ollut ainutlaatuinen, avartanut ajatusmaailmaa ja vahvistanut itsenäisyyttä.
Nyt suunnittelemme, jospa ystäväni pääsisi miehensä kanssa meitä tapaamaan, kun olemme uuden vuoden aikoihin Floridassa. Taas huomasi, miten hyvä ystävyys jatkuu vaikka harvoin näkee. Skypetykselle ei menannut loppua tulla, kun oli niin paljon juteltavaa.
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Syysvärejä
Kylläpä aika rientää! Viime viikonlopun olin taas koulutuksissa ja mennyt viikko on ollut täynnä töitä. Kotona olen keräillyt viimeiset omenat, vienyt pihakalusteita talvisuojaan ja muutenkin laittanut paikkoja siistiksi.
Tämän viikonlopun olimme mökillä laittamassa paikkoja talvikuntoon. Upea sää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)