Mies oli viikonlopun kavereiden kanssa Pyhällä hiihtämässä ja Poika tuli Tampereelta oman kaverinsa synttäreille. Poika ilmestyi lauantai-iltapäivällä viiden maissa, söi ja lähti. Vähän marmatin, kun en etukäteen tiennyt hänen tulostaan, olisin mielelläni tehnyt jotain erityisherkkuja. Ei kuulemma haitannut einesruoka...
Poika jäi kaverinsa luo yöksi ja tuli sunnuntaina kävellen kotiin - siis meille - vaikka olisi kyydinkin saanut. Lähes kymmenen kilometrin kävely, ihan reipasta. Oli kävellyt vanhaa radanpohjaa pitkin ja kävellessään nautiskellut maalaismaisemista ja hiljaisuudesta. Pysähteli välillä kuuntelemaan lintujen laulua ja ihmettelemään, että ihan oikeasti voi olla niin hiljaista.
Koko kaveriporukalla oli ilmeisesti ollut hieman haikea olo, kun näkivät toisensa pitkästä aikaa ja olivatkin muistelleet lapsuuttaan ja nuoruuttaan Pikkukaupungissamme ja varsinkin Pikkukylässämme. Olivat miettineet, miten hyvä paikka tämä on ollut kasvaa: tuntevat koko kylän kuin omat taskunsa ja ovat saaneet seikkailla ympäri maita ja mantuja. Mahtaneeko nykylapset enää saada kulkea yhtä vapaasti? Ja nämä kaverukset ovat siis vähän yli kaksikymppisiä!
Poika on ollut nyt selvästikin tarpeeksi kauan poissa ja on saanut vähän etäisyyttä. Pitää lähteä pois, että voi tulla takaisin ja nähdä tutut ja itsestäänselvät asiat uusin silmin. Tamperelaiset eivät kuulemma osaa edes leikata omenapuita oikein!
Istuimme kahvilla ja hän jäi miettimään, että tämä paikka on kyllä oikea Koti. Ei mikä tahansa talo tai asunto, vaan nimenomaan Koti. Me olemme vain yksi lenkki tämän talon historiassa, meitä ennen on ollut monta polvea ja tarinoita ja valokuviakin riittää kertomaan talon historiaa.
Pojat olivat miettineet, että tänne, Pikkukylään, olisi hyvä palata ja perustaa perhe. Jos olisi töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti