Lipasto

Jokunen viikonloppu sitten olin oikein merkinnyt kalenteriin, että nyt vihdoin järjestellään kotia. Kun nuorinkin lapsista lähti kotoa, päätimme tehdä vielä yhden ison remontin. Lattioita uusittiin, tapetteja vaihdettiin ja muutamat verhot tuli vaihdettua. Mutta, kun nuoriso onkin matkojensa ja opiskelujensa varrella tulleet ja menneet, tuoneet välillä kamojaan takaisin tai ei olekaan vieneet kaikkea mennessään, niin lasten huoneet ovat vielä roinaa täynnä. Nyt halusin kuitenkin Pojan huoneen omaksi työhuoneekseni joten, koska suunnitelmissa on ostaa uusi kirjakaappi, vanhan voisi siirtää Pojan huoneeseen minua varten. Ennen kuin sen saattoi siirtää sinne, huoneesta oli saatava vaatekaappi pois. Se oli tarkoitus siirtää sisäkellariin. Ensin vain piti saada sinne tilaa... No, saimme raivattua sopivan kolon kaapille, mutta vanha, ekaluokkalaisena saamani lipasto jäi ilman paikkaa. Se seisoi keskellä lattiaa ja päätin, että nyt saa lipasto lähteä. Vien sen kierrätyskeskukseen. Toin lipaston vetolaatikot jo lähtövalmiiksi eteiseen.

Illalla vilkaisin Facebookia. Pikkukaupunkimme yhteisössä joku huuteli: onko kellään lipastoa koulupojalle! Muutama vastaus oli jo tullut, mutta laitoin oman vastaukseni, että ilmaiseksi saa, kunhan tulee hakemaan! Samantien ilmoittautui pari muutakin halukasta 60-luvun hyväkuntoiselle, täyspuiselle lipastolleni. Aloin jo itsekin pähkäilemään, että olenko nyt tosissani! Onko ihan pakko luopua jostain, missä on niin paljon muistoja? Mutta en halunnut tehdä ohareita ja heti maanantaina noutajat tulivat.

Aivan ihania ihmisiä! Pariskunta, joka odotti kuudetta lastaan (sun, mun ja meidän) oli aivan ihastuksissaan lipastosta. Kerroin lipaston historian ja omia, tärkeitä muistojani siitä. Mies kertoi, että hän niin arvostaa kaikkea vanhaa, jolla on oma historiansa ja joka jatkaa tarinaansa nyt heillä. Lupasivat kutsua kahville katsomaan lipastoa, kunhan se on kotiutunut heille.

Pariskunta ihastui myös kotiimme. Kerroin senkin historiaa (meidän lapset ovat viides polvi Äidin puolen sukuani tässä samassa talossa). Kyselivät varovasti, olemmeko ajatelleet luopua tästäkin joskus. No sitähän tässä pähkäillään jatkuvasti! Jos kukaan omista lapsistamme ei tätä halua, niin myyntiinhän tämä on laitettava, sitten kun emme itse enää jaksa hoitaa taloa ja puutarhaa. Pariskunta kertoi asuvansa pienessä rintamamiestalossa, mutta se on ahdas isolle perheelle. Ja heidän haaveena olisi, jos olisi tilaa, he voisivat ottaa huostaanotettuja lapsia heille asumaan. Voisiko olla ihanampia asukkaita meidän vanhaan taloon?! Tänne mahtuisi liuta lapsia! Perhe haaveili isosta koirastakin, tänne kyllä mahtuisi. Ja pihalla on punamultainen rakennus, jossa on pihasauna, kahden lehmän navetta ja yhden hevosen talli (täynnä vanhoja ja nykyisiä puutarhanhoitovälineitä ja niitä sun näitä vanhoja aarteita), saunan vintti, halkovaja ja pari muuta vajaa (pitkä rakennus siis). Isovanhempieni kaikki puutarhanhoitovälineet ovat edelleen tallella. Mistään heidän aikaisista tavaroistaan en ole raaskinut luopua, vain rikkinäiset ja täysin turha roina on laitettu pois (silloin 30 vuotta sitten, kun me tulimme tänne).

Kerroin, että ihan heti ei olla pois muuttamassa, mutta kymmenen vuoden sisällä varmastikin. Illalla sain viestin, että heidän poika oli riemuissaan lipastosta. Oli kuulemma "magee" ja poika oli sisustanut sitä koko illan. Ja mies ei meinannut pysyä nahoissaan: oli jo tehnyt laskelmat, että viiden vuoden päästä pystyisivät ostamaan talomme!

Carpe Diem! Hetkeen on hyvä tarttua, koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu.