Tänään olin kouluttamassa erään kuntosaliketjun ohjaajia. Aamulla ihmettelin, miksi aina otan haasteita vastaan, kun jänniti "ihan sikana" ja epäilin taas taitojani. Ehkä kaikki meni kuitenkin hyvin, kun koulutettavat tulivat kiittelemään ja tuntuivat innostuneilta. Itse on aina niin vaikea arvioida omaa suoritustaan. Toisaalta vieraammat eivät ehkä jännitystäni huomaa, mutta itse tietää, että omien asiakkaiden kanssa tunnin vetää paljon rennommin ja leppoisammin. Varsinkin, kun koulutettavien joukossa oli oma kouluttaja vuosien takaa ja monta kolleegaa. Huh, huh. Mutta haasteet kasvattavat! Jos aina menee siitä mistä aita on matalin, ei kehity. Huomaan, että aina silloin tällöin hakeudun, ja suostun, hankaliin tilanteisiin, jolloin joudun laittamaan itseni täysillä likoon. Kun haasteesta on selvinnyt, on autuas olo ja voittajatunne.
Koko päivän oli myös iso huoli Isästä. Äitini soitti keskiviikko-iltana, että Isä oli astunut harhaan kotirappusissa. Hän köpöttelee aina kahden kepin kanssa eikä pysty seisomaan edes paikoillaan ilman käsien apu. Nyt hän oli horjahtanut, kaatunut ja loukannut kylkensä. Soittivat minulle, kun ajelin töihin. Yritin vakuuttaa, että nyt pitää soittaa ambulanssi - heti! Se on ainoa tapa päästä sairaalaan ja saada heti tarkistettua ettei kylkiluita ole poikki tai ettei ole sisäisiä vammoja. Mutta, ei. Ei käy. Katsotaan huomenna.. Ja se huominen oli siis eilen. Menin heille käymään eilen iltapäivällä. Isäni istui sängyllä ja jutteli reippaasti. Oli kyllä päässyt itse vessaan ja vakuutteli, että paremmaltahan tämä jo tuntuu. Lääkäriin ei suostunut lähtemään, vaikka kuinka houkuttelin. Ääh, mikä jästipää! Mutta ei aikuista ihmistä voi pakottaakaan. No, viime yönä oli sitten tuntunut pahemmalta eikä nukkumisesta ollut tullut mitään. Isäni ystävä oli sitten tänään tullut kuskiksi ja he olivat lopulta menneet Mehiläiseen. Isä oli tutkittu ja kuvattu, lääkettä ja lepoa määrätty. Mitään ei onneksi ollut poikki mutta ruhjeita aikamoisesti. Nyt olo oli jo parempi, lääkkeet helpottivat ja ensi yönä voidaan ehkä kaikki taas nukkua...
Mies lähti eilen pidennetyksi viikonlopuksi Espanjaan, kavereiden kanssa golfaamaan. Sain eilen illalla hänen puhelimestaan puhelun. Joku vieras mies soitti ja puhui espanjaa! Hetkinen, mistäs nyt on kyse? Kaveri osasi onneksi hieman englantia ja selitti olevansa taksikuski ja Miehen kännykkä on hänen taksissaan "Don´t worry, don´t worry". No, ymmärsin kyllä mitä oli tapahtunut, joten en huolestunut. Hetken päästä Mies soitti, että toivottavasti et huolestunut! Kännykkä oli lipsahtanut housun taskusta taksin takapenkille. Miehen kaveri oli sitten soittanut hänen kännykkäänsä ja kuski oli jo tuomassa kännykkää omistajalleen. Fiksu ja rehellinen kuski yritti sitten vielä soittaa ja tarkistaa, että missä kännykän omistaja mahtaa nyt olla. Ja soitti sitten vahingossa minulle, kun oli juuri juteltu ennen kuin puhelin luiskahti taskusta. No, lopulta kännykkä ja omistaja löysivät toisensa, Mies soitti, että kaikki on kunnossa, no worrry. Oi voi, noita miehiä..
Nyt olen kyllä ansainnut lasin punaviiniä - tai jopa kaksi. Huomenna on kokonainen vapaapäivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti