Rauhassa puuhastellessa on aikaa myös pohtia tätä elämän menoa. Päällimmäisenä on huoli Äidistä. Alzheimer on pelottava, järkyttävä, kaikkia osapuolia väsyttävä tauti. Omaisten taudiksi kutsuttu ja sitä se nimenoman edetessään on. Sairastuneella kun ei itsellään ole minkäänlaista sairauden tuntemusta. Äitini sairaus todettiin lokakuussa 2011. Olin jo pitkään seurannut tilannetta, mutta on niin vaikea suoraan sanoa läheiselle, että kannattaisi ehkä mennä muistikokeisiin. Yritin monin tavoin, sopivissa tilanteissa tuoda asiaa esille, mutta en saanut mitään vastakaikua. Kerran hän sitten itse soitti minulle, että nyt on kyllä jotain outoa, kun hän ei löydä juuri leipomaansa omenapiirakkaa mistään. Siltä istumalta sain luvan varata ajan tutkimuksiin.
Ajokortin Äitini sai pitää vielä viime kesän ajan mutta, kun hän täytti 75v ja se olisi pitänyt uusia, niin sitä ei enää uusittu. Siitä hän on edelleen katkera. Hän on sitä mieltä, että voisi hyvin ajaa edelleenkin, koska näössä ei ole mitään vikaa. Omasta mielestään kaikki arjen hankaluudet johtuvat siitä, että hänellä ei ole enää ajokorttia ja se otettiin turhaan pois.
Ongelma on myös se, että Äiti on periaatteessa, ja käytännössä, ollut Isäni omaishoitaja jo pitkään vaikka ei sitä virallisesti olekaan. Aina ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun heille sattuu ja tapahtuu tragikoomisia kommelluksia, kun nyt ei aina ole varmuutta kumpi hoitaa kumpaa.
Pitkään kävin heillä joka päivä ja soitin monta kertaa päivässä, kun en tiennyt miten he pärjäävät. Lopulta he jo itsekin sanoivat, että anna heidän nyt välillä olla rauhassa! Toisaalta he eivät kumpikaan huomaa, miten koti muuttuu sotkuiseksi, pyykit unohtuvat koneeseen (jos jonain pävänä muistaa, miten pesukonetta käytetään), jääkaappiin kertyy pilaantunutta ruokaa tai ruokatarvikkeet eivät koskaan edes mene jääkaappiin asti. Kun yritän järjestellä tai muistuttaa, niin Äiti loukkaantuu; osaahan hän huushollin hoitaa. Vierasta apua he eivät halua ja omasta mielestään eivät sitä edes tarvitse. Riittää, että minä hoidan tarvittavat asiat ja silloin tällöin joku isäni kaveri tulee tekemään pihahommat ym. Mieheni kanssa Isä haluaa hoitaa "miesten asiat" eli verot, vakuutukset ym. tärkeät asiat. Sen verran sain periksi, että nyt käy yksityinen kotiapu kahden viikon välein pari-kolme tuntia kerrallaan. Olisin halunnut, että hän kävisi edes kerran viikossa tai vieläkin useammin, mutta vanhempani olivat ehdottomasti vastaan.
Pari viikkoa sitten soitti puolituttu, eläkkeellä oleva, terveydenhoitaja minulle. Hän kiireellä kertoi huomioitaan Äitini käyttäytymisestä ja kun rauhassa kuuntelin, hänkin rauhoittui: hän pelkäsi, että suutun ja lyön luurin korvaan, kun hän näin puuttuu yksityisasioihin! Niin ihmiset kuulemma nykyään tekevät. Voi kauhistus! Itse olen syvästi kiitollinen, että pikkukaupungistamme löytyy tällaista yhteisöllisyyttä ja vastuuta pitää huolta myös toisista! Samalla hän kyseli, olenko varma, että Äiti ottaa lääkkeensä ajallaan. Olin varma, että ottaa, kun kahden viikon välein haemme apteekin pussittamat lääkkeet. Kysyin kuitenkin Äidiltä, saisinko katsoa hänen lääketilanteensa. Taas hän suutahti, että kyllä hänellä vielä on lääkkeitä. Mikä järkytys: avaamattomia lääkepusseja monelta päivältä, irtonaisia pillereitä pitkin yöpöytää... ja Äiti edelleen sanoo, että ottaa lääkkeensä joka aamu ja ilta! Kotiin päästyä soitin heti kunnalliseen kotisairaanhoitaan ja kyselin, onko mitään tehtävissä. Parin päivän päästä he tulivat kartoittamaan tilannetta, haastattelivat, jutustelivat ja saivat vanhemmiltani luvan kahden viikon kokeilulle, että kotisairaanhoitaja tulee joka aamu antamaan lääkkeet!
Mikä helpotus: ammatti-ihminen käy joka aamu tarkistamassa tilanteen ja lääkkeet tulee varmasti otettua oikein. Maksan kyllä mielelläni veroja, kun näin suurta apua on mahdollista saada!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti