Muutama päivä vanhempieni koiran lopettamisen jälkeen, Äiti alkoi puhua, että nyt olisi löydettävä uusi koira! Yritin jutella heille, että ehkä se ei ole ihan hyvä ajatus tässä vaiheessa. Joka päivä Äiti puhui, että koira pitää nyt saada. Ehdotin, että jospa yritämme etsiä pientä, vanhaa, rauhallista koiraa. Tarkistimme paristakin löytöeläinkodista, mutta niissä ei ollut heille sopivaa koiraa. Yritin selittää, että voi mennä jonkin aikaa - 3 kk:tta tai jopa 3 vuotta - mutta tärkeää olisi löytää juuri heille sopiva koira. Isäkin jossain vaiheessa rauhoitteli, että odotellaan nyt vähän aikaa, ehkä Äidinkin innostus hiipuu, kun aikaa vähän kuluu, joskin Isä itsekin oli aika innostunut uudesta koirasta. Kun yritin puhua edes hänelle järkeä, hän hieman kiukustui, että heillä on aina ollut koira ja hän, jos kuka, osaa kasvattaa koiria.
Eilen illalla Äiti soitti: "No, nyt meillä on uusi koira!"
Samojedi. Pentu. Uros. Voi kamala! Siitä on kuitenkin 15 vuotta aikaa, kun heillä on viimeksi ollut pentu. Silloin Isä vielä metsästi ja koira sai aktiivista liikuntaa ja energiaa kului pitkillä metsäreissuilla. Nyt Isä joutuu seisomaan paikallaankin kahden kepin varassa. Vastuu ulkoiluttamisista ja koiran kouluttamisesta on Äidillä, jolla on pitkälle edennyt Alzheimer. Mahdoton yhtälö!
Toisaalta heille koira tuo intoa ja eloa päiviin, piristää ja antaa merkitystä. Mutta pentu, josta tulee iso, nuori koira, jolla on voimaa ja energiaa ja vaatii kunnollisen koulutuksen. Huh, huh. No, nyt he yrittävät opettaa sitä sisäsiistiksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti