Syöpäklinikalla

Istuskelen Meilahden syöpäklinikalla. Isällä oli ensimmäinen tapaaminen sädehoitolääkärin kanssa ja äsken hän meni sädehoidon suunnittelukuvaukseen.

Lähdimme aamulla klo 8.00 ja nyt puolilta päivin hän pääsi sinne kuvaukseen. Ja auto on sakkopaikalla. Kun tultiin, ajoin auton ambulanssien paikalle ja juoksin hakemaan pyörätuolin. Kärräsin Isän aulaan ja Äiti, joka halusi ehdottomasti olla mukana, jäi hänen kanssaan odottamaan. Ajelin ympäriinsä, parkkihalli täynnä, kaikki ulkoparkit täynnä... Kyselin takseilta, onko heillä vinkkiä parkkipaikoista - niitä ei ole. Lopulta auto oli pakko jättää, minne sain, juoksin takaisin sisälle ilmoittamaan Isän paikalla olevaksi ja kärräsin kiireesti eteenpäin, ettei myöhästytä lääkäristä. Vanhempani vänkäsivät, että Äiti voi mennä autoon istumaan, jospa se auttaisi, ettei tule sakkoja. No, lopulta juoksutin hänet autoon ja vannotin, ettei lähde autosta minnekään.

Olin Isän mukana lääkärillä, sen jälkeen hoitaja selvitti tarkkaan tulevaa suunnitelmaa. He olivat todella rauhallisia ja kiireettömiä, antoivat kaiken ajan, joka tarvittiin. Ja minulla ajatukset karkasivat, että pysyykö se Äiti siellä autossa... Lopulta sanoin hoitajalle, että nyt on pakko mennä tarkistamaan tilanne ja hakea Äiti sisälle. Hoitaja varovasti kyseli, että asuuko nämä ihan kahdestaan...

Kun hoitajan kanssa oli saatu kaikki selvitettyä oli jäätävä odottamaan sitä kuvan ottamista. Pääsimme sentään kaikki kolme kahville. Olin huolissani, kun he eivät olleet aamulla edes syöneet mitään. Ottivat nyt kahvia ja viinerit. Muu ei kelpaa. Ruokaa vanhempani eivät haluaisi syödä enää ollenkaan. Suklaata, pullaa ja sokerikorppuja kyllä menee.

Isälle aletaan antaa palliatiivista sädehoitoa. Se ei paranna, mutta helpottaa ehkä jatkossa, ettei tulisi nielemisvaikeuksia ja elämänlaatu pysyisi parempana. Hoitoa aletaan antamaan ensi viikolla tiistai-perjantai ja vielä kerran maanantaina. Vähän Isää mietitytti, kun hänelle kerrottiin sivuvaikutuksista ja kivuista, joita hoito voi tuoda tullessaan, hän kun ei tunne itseään yhtään kipeäksi, siis tämän syövän vuoksi.

Kun odottelimme Isää kuvauksesta, Äiti huuteli isoon ääneen: "Tuolla menee täti, jolla varmaan on syöpä, kun sillä ei ole hiuksia!" Yritin kuiskutella, että me ollaan syöpäklinikalla, täällä kaikilla potilailla on syöpä.

Vähän tuli olo, että jos joku olisi sitä meidän poukkoilua ja touhuilua seurannut, niin aika junteiksi olisi meitä kuvaillut. Eikä olisi harhaan osunutkaan.