Sairasloman ihanuus ja kurjuus

Eilen olin paikallisen viiniklubimme tämän vuoden viimeisessä tapaamisessa. Tapaamisia on kerran kuussa, mutta itse pääsen niihin kovin harvoin. Nyt oli minun kohdaltani tämän syksyn ensimmäinen ja samalla siis viimeinen kerta tällä erää. Yleensähän olen töissä, kun normaali-ihmisillä on vapaata, joten itseltäni jäävät monet kulttuuririennot väliin. Nyt oli tosi mukavaa päästä osallistumaan iltaan. Samalla tapasin paljon tuttuja, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. Kuuntelimme tarinoita viinien taakse, maistelimme uusia viinituttavuuksia, söimme ihania ruokia ja päivitimme kuulumisia. Taas nautin pikkukaupungin yhteisöllisyydestä ja sosiaalisuudesta täysin palkein.

Torstaina tapasimme taas neljän hyvän ystäväni kanssa. Olemme viimeksi tavanneet porukalla kesäkuussa (blogini kesäkuulla: Ihanat naiset rannalla). On aivan sama näemmekö usein vai harvoin, juttua riittää. Jokainen tuo jotain pientä tarjottavaa, tärkeintä on yhteinen, rento hetkemme.

Torstaina sain myös tikit pois. Oli pakko mennä ostamaan apteekista kevyttä laastaria, jonka voin liimata selkään, että muistaisin olla varovainen! Olo on niin hyvä, että unohdan olla tekemättä mitään. Vastahan on mennyt kaksi viikkoa leikkauksesta, vielä pitäisi jarrutella neljä viikkoa. Voisikohan itseään vähän huijata ja kehitellä jotain liikuntaa, jotan kukaan ei ole huomannut kieltää? Mutta, parempi vara kuin vahinko, vaikka kroppa jo huutaa liikuntaa...


Pinterest: flatrock.org.nz