Ystäväpariskuntamme tuli omalle mökilleen ja houkutteli meitä osallistumaan Vaskooli-hiihtoon. Mies on käynyt sen joskus hiihtämässä, mutta ei ollut innostunut nyt lähtemään. Itse en edes harkinnut moista. En yleensäkään pidä mistään kilpailusta omalla kohdallani. Vaikka tällaisissa massatapahtumissa ei olekaan kyse varsinaisesta kilpailusta, siitä tulee silti suorittamista.
Minulle hiihtämisen - ja yleensäkin kaiken liikunnan - pitää olla nautinnollista. Eniten motivoi, kun tietää, miten hyvä olo on jälkeenpäin. Toisaalta murtomaahiihto perinteisellä tyylillä antaa mahdollisuuden luonnon tarkkailuun ja maisemien ihasteluun. Nautin, kun voin hiihtää hissukseen, omaan tahtiin. Pysähtyä välillä katselemaan eläinten jälkiä, kuuntelemaan kuukkelin juttelua tai seuraamaan riekon hyppelyä hangella. Joskus on kettu kulkenut pitkät matkat näköetäisyydellä, usein on jänis loikkinut vauhdilla ohi, välillä porot tukkivat tien.
Sitäpaitsi, vauhti tappaa. Kun hiihtelee itselleen sopivassa tahdissa, mieluummin vähän liian hiljaa kuin kovaa, niin jaksaa vaikka koko päivän. Siispä emme lähteneet kisaamaan, vaan vain nautiskelemaan. Oli niin hieno ja aurinkoinen sää, että päätettiin lähteä ylös tunturiin, Iisakkipään yli. Mahtavat maisemat huokuttelivat jatkamaan Luulammelle ja sieltä Kiilopään yli. Paluumatkalla ylitettiin vielä Ahopäät. Eli meille tulikin kolmen tunturin ylitys ja 32 km! Joku on sanonut, että Saariselän kilometrit voi kertoa kahdella, tai ainakin 1,5:llä, niin paljon siellä on nousuja ja laskuja. Tasaista latua ei taida montaa kilometriä ollakaan.
Olo oli väsynyt mutta onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti