Nyt vanhempieni koiralle on vihdoin löytynyt ihana uusi perhe. Ei ollutkaan helppo juttu. Ystävällinen naapuri, joka on todellinen koiraihminen (kolme aktiivista koiraa), jakoi tietoa vanhempieni tarpeesta löytää koiralleen hyvä koti. Kyselyitä tuli lähemmäs sata!
Pari kiinnostunutta pyydettiin käymään ja he olivatkin aivan innoissaan. Yksi perhe kävi parikin kertaa ja vei koiran heille kylään. Toivat kuitenkin takaisin. Pari muuta innokasta perhettä vakuuttivat, että kyllä, tämä on juuri heille sopiva koira, eikä heistä kuulunut sen jälkeen mitään.
Eräänkin perheen äiti ehdotti, että jospa hän tulee tyttärensä kanssa huomenna ulkoiluttamaan koiraa, niin tutustuvat siihen paremmin. Eivät tulleet, eivätkä ilmoittaneet mitään. Vanhempani odottivat ja odottivat, mutta sen koomin ei mitään kuulunut. Kummallista. Olisin epäillyt, että vanhempani ovat ymmärtäneet väärin, mutta olin itse paikalla. Eikö jo peruskäytöstapoihin kuulu, ilmoittaa, jos lupaa jotain ja mieli muuttuukin? Sehän on ihan sallittua, mutta odottaisin, että aikuiset ihmiset osaavat soittaa ja kertoa, että päätimme nyt kuitenkin, että emme ota koiraa. Aika yksinkertaista - kai.
Nyt koira kuitenkin sai innostuneen, kolmilapsisen, aktiivisen perheen. Harmi vain, että perhe asuu samalla kadulla kuin vanhempani. Olisi ollut helpompaa, kun koira olisi mennyt niin kauas, että sitä ei olisi nähnyt eikä kuullut. Nyt perheen kodin ohi kuljetaan joka päivä. Eikä vanhempieni ikävä meinaa hellittää ollenkaan.
Nyt on myös käynyt pari kertaa niin, että Äiti on mennyt hiippailemaan näiden uusien koiranomistajien pihalle! Hän on vain mennyt koiraa moikkaamaan. Olen yrittänyt puhua, että ei ihmisten pihoille voi mennä. Mutta Isäkin patistaa, että menepäs Äiti katsomaan, mitä koiralle kuuluu ja onko kaikki hyvin.
Onneksi perhe tuntuu ymmärtäväiseltä, mutta saa nähdä kuinka kauan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti