Viikonloppuna koko katras oli meillä ja olimme viettämässä Isän 85v synttäreitä. Nyt on Isälläkin kunto jotenkin romahtanut. Hän oli hyvin väsynyt ja huonovointinen. Kun tulimme heille, Isä ei jostain syystä tunnistanut Tytär1 ollenkaan. Toivotti kyllä ystävällisesti tervetulleeksi.
Poika jäi meille vielä yöksi (Tyttöystävänsä on nyt lähtenyt Skotlantiin opiskelemaan) ja lähti vasta maanantai-aamuna Tampereelle. Tytär2 lähti aamulla taas kirjastoon tekemään graduaan. Mies lähti töihin ja minä sain kolmisen tuntia rauhassa suunnitella asiakkaille tunteja, vastailla sähköposteihin ja tekstareihin. Sää oli niin hieno, että pakko oli päästä vähän uloskin ja kävin keräämässä pudonneita omenoita hetken aikaa.
Lounaan jälkeen lähdin salilleni. Sen jälkeen olikin vipinää! Olin salilla kahdeksan tuntia, vedin yksilö- ja ryhmätunteja. Yhtään taukoa en ehtinyt pitää, enkä muruakaan syömään. Vettä sentään hörppäilin. Kun palasin kotiin n. klo 21.30 ihmettelin, että onpas mulla nälkä... Yrittäjän vapautta?
Nautin kuitenkin joka hetkestä. On ihanaa, kun saa tehdä työtä, josta nauttii. Viisastahan ei ole tehdä liikaa töitä, koska itselläni ainakin jää vauhti päälle enkä osannut nytkään sitten yöllä nukkua. Tunteja vetäessä keskityn niin totaalisesti, että silloin ei tule nälkä. Itse kuitenkin ohjaan omille asiakkaille, että soo, soo, aikaa pitää löytyä syömiseen, mieluiten kolmen-neljän tunnin välein, vaikka ei olisi edes nälkä. Parasta on siis tehdä niin kuin ohjaaja sanoo, ei niin kuin hän itse tekee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti