Kesää kohti

Riekkopariskunta oli aivan ladun vieressä. Seurustelivat rauhassa kanssani eikä heillä ollut mitään kiirettä. Väri oli jo alkanut pikkuhiljaa enteilemään kesän tuloa.

Tältä kaudelta on viimeiset hiihdot hiihdetty. Lääkäri antoi luvan hiihtää ja sanoi, että ei ole estettä. Kuitenkin, kun OMT:n kanssa tuli puhetta hiihtämään lähtemisestä, hän totesi, että saat mennä, kunhan et heti lähde 20 km hiihtämään... 

Mutta, kun mielelläni hiihtäisin kolmekymppiä... OMT totesi, että tyhmä olet, jos niin paljon hiihdät nyt, kympin saat hiihtää. 

Noh, kun hiihtelin hissukseen, niin 15 km tuli hiihdettyä sekä lauantaina että sunnuntain. Päätin kuitenkin, että ei tietysti ole mitään järkeä hiihtää liikaa ja hajottaa selkää, joten sinänsä tottelin ihan kiltisti. Ja kyllä se teki hyvää! Sekä selälle että korvien väliin. 

Ihana päästä liikkumaan.

Tytön tyllerö

Meistä tuli isovanhempia 16.4.2015 ❤️

Nyt vain leijailemme onnellisina. Tytär1+Vävyn vauva syntyi 11 päivää etuajassa ja oli pikkuruinen pirpana. Emme vain päässeet sairaalaan heitä katsomaan, kun lähdimme heti seuraavana aamuna (eli eilen, perjantaina) Saariselälle. Itse olen onneksi vain viikonlopun, mutta Mies jää koko viikoksi, kun hollantilainen tavarantoimittajmme tulee kokeilemaan hiihtämistä ja katsomaan Lapin maisemia.

Jostain tuli esille vanha valokuva, jossa oli ryhmä miehiä ja oma, isän puolen isoisäni nuorena. Mies halusi nähdä, tunnistaako hän isoisäni. Ei tunnistanut. Kerroin, että minua sanottiin pienenä isoisäni näköiseksi, mutta mielestäni nyt syntynyt vauva on aivan saman näköinen, ainakin kuvien perusteella! Sen jälkeen Mies arvasi heti, kuka kuvassa olevista oli isoisäni!

On se elämän ihme.

Kovin tulee konkreettiseksi tämä elämän kiertokulku. Toiset vanhenevat ja hiipuvat pois, antaen tilaa seuraaville. Uusi ja vanha elämä pääsevät onneksi vielä kohtaaman. Vielä saadaan neljä polvea yhteen sekä minun että Miehen puolelta.

Kyselylomake

Perjantai-iltana olimme kylässä lähellä asuvan ystäväpariskunnan luona, joten emme vielä silloin lähteneet Mökille.

Lauantaina soittelin vanhemmilleni, jospa he haluaisivat lähteä taas Mökille meidän kanssa. Isä ei halunnut, kun se on hänelle niin työlästä, mutta Äiti halusi mukaan. Lupasin tuoda hänet yöksi takaisin kotiin, vaikka me jäämmekin sinne yöksi. Äiti oli vähän huolissaan, että miten se Isä pärjää, mutta vakuutin, että hyvin pärjää (ja nauttii, kun saa hetken rauhan).

Mökillä yritin saada Äitiä mukaan, että siivoillaan vanhoja lehtiä ja kaikenlaista sotkua heidän mökissään. Ei onnistu Äidiltä ollenkaan. Hän vain siirtelee tavaraa paikasta toiseen, purkaa ja levittää jo kasaan kerättyjä roskia eikä pysty keskittymään mihinkään asiaan. Mutta saimme kuitenkin puuhastella yhdessä ja hänestä tuntui, että saimme paljonkin siivottua.

Lounaan jälkeen jäimme meidän Mökkiin juttelemaan. Olin saanut Vanhustenhoidon päiväkerhosta tulohaastattelulomakkeen, joka pitää täyttää kun aloittaa päiväkerhon. Kahdeksan sivua kysymyksiä! Lomakkeessa kysellään taustatietoa hoitosuunnitelman tekoa varten ja lopussa on vielä elämänkaarikysely.

Kun etukäteen lueskelin kysymyksiä, ajattelin, että en ehkä kysele kaikkea vaan kirjoittelen oman tietämykseni mukaan Äidin asioista. Mutta, kun olimme täyttäneet ihan perusasioita, niin jatkoin kyselyä järjestyksessä, ihmissuhteista, mielipuuhista, henkilökohtaisista mieltymyksistä, elämänkaarilomakkeeseen.

Meillä meni pari tuntia lomakkeen täyttämiseen, mutta se olikin samalla aikamatka Äidin elämään. En olisi ikinä itse keksinyt kysellä niin tarkkoja kysymyksiä. Monta kertaa jäimme yhdessä pohtimaan asioita laajemminkin. Äiti muisti vanhoja asioita käsittämättömän hyvin. Monenlaisiin kysymyksiin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Kaikkia asioita en ollut itsekään muistanut tai edes tiennyt!

Olen kyllä aina tiennyt, että Äiti oli nuoruudessaan mallikoulussa ja hän oli jopa saanut kutsun ulkomaiselta mallitoimistolta, mutta siinä vaiheessa (n. 17-18 vuotiaana) hän jo seurusteli Isän kanssa ja lopetti mallin uransa siihen. Nyt Äiti kertoi, että hän oli ollut Tabe Slioorin mallitoimistossa! Sitä en ollut ollenkaan tajunnut aikaisemmin. Ihan kylmät väret meni.

Välillä käytiin läpi surullisia asioita, kuten kahden lapsen kuolemat ja veljen alkoholismi - Äitiä itketti, mutta ei hän ollut yhtään ahdistunut vaan puhui ja muisteli silti mielellään.

Vanhempani eivät ole koskaan halunneet puhua vanhenemisesta tai kuolemasta. Nyt listassa oli sekin kysymys. Vastaus tuli heti: "En pelkää kuolemaa. Kun aika tulee, niin se tulee. Minulla on ollut hyvä elämä. Olo on hyvä ja rauhallinen."

Liike on lääke

Kävin selkäni vuoksi OMT-terapeutilla viime viikolla. Ihan huippu tyyppi! Sain taas oppia paljon uutta. Kaveri oli aivan järkyttynyt kuinka yliliikkuva ranka minulla onkaan! Hän sanoi, että se on aiheuttanut valtavan paljon pahaa selässäni. Kukaan ei ole ennen kertonut, että selkäni on yliliikkuva!

Hän totesi, samoin kuin ortopedi, että selkälihakseni ja kalvorakenteet ovat nyt aivan jumissa. Joten hän irrotteli kalvoja ja antoi sen jälkeen pieniä jumppaliikkeitä, joita pitää tehdä pari-kolme kertaa päivässä.

Seuraavana päivänä olin minut leikanneen ortopedin luona jälkitarkastuksessa. Selkä on parantunut hyvin (vaikka aloinkin töihin liian aikaisin). Hän sanoi, että sinänsä mikään tekeminen ei ole kiellettyä, mutta huomaan, että tällä hetkellä selkä vielä väsyy helposti.

Ortopedi antoi myös jumppaohjeita. Hän jopa ohjasi ne, että osaan sitten varmasti tehdä oikein. Olin aivan haltioissani! Siis kuinka usein ortopedi antaa jumppaohjeita ja vielä ohjaa ne? Liikkeitä ei ole kuin neljä, ne ovat pienen pieniä ja kaikkia pitää tehdä 50 toistoa 30 sekunnin aikana ja kaksi kierrosta! Eli tosi nopeita, pieniä, rentoja liikkeitä. Ja niitä pitää tehdä 6-10 kertaa päivässä! Siis jopa 4000 toistoa päivässä!

Plus OMT:n antamat liikkeet...

Tässähän päivät täyttyvät pelkistä kuntoutusliikkeistä :) Mutta aivan loistavaa! Edellisen leikkauksen jälkeen en saantu yhtään ainoaa jumppaohjetta. Nyt olen todella tyytyväinen, että saan itse tehdä jotain itseni hyväksi, enkä tarvitse lääkitystä.

Liike on lääke.

Äiti huononee

Äidin hyvä ystävä soitti eilen. Hän kertoi, että eräs hänen ystävänsä oli nähnyt Äidin vaeltelemassa heidän kadulla, joka on kuitenkin melko pitkällä vanhempieni kodista. Hän oli mennyt kyselemään Äidiltä, mitä kuuluu ja minne olet menossa. Äiti oli kertonut olevansa vain kävelyllä, kun on niin mukava keli. Oli hän sitten kysellyt, että minne suuntaan kannattaa jatkaa, kun hän lähtee kotiin päin.

Nainen oli neuvonut suunnan ja Äiti oli lähtenyt kävelemään sinne. Hetken päästä naiselle tuli huoli, löytääkö Äiti perille. Hän otti auton ja lähti etsimään Äitiä - eikä löytänyt tätä mistään.

Samaan aikaan toinen ystävän ystävä (joka ei tuntenut Äitiä entuudestaan), löysi Äidin heidän pihaterassiltaan. Hän meni ystävällisesti juttelemaan ja arvasi heti mistä on kyse. Äiti muisti tarkan osoitteen ja tämä vieras ihminen sanoi, että hänpä lähtee saattamaan!

Kun tämä vieras ihminen saattoi Äitiä, niin autolla lähtenyt nainen löysi heidät, otti molemmat kyytiin ja yhdessä he veivät Äidin kotiin. Soittivat sitten Äidin ystävälle, että nyt ei ole hyvin asiat ja tämä pitää ilmoittaa minullekin tiedoksi.

Pikkukaupunki on ihana paikka asua! Äidin ystävää nolotti soittaa ja kertoa ja yritinkin kaikin keinoin kiittää heitä huolenpidosta. En mitenkään koe loukkaavana, että asioihin puututaan, vaan suurena apuna, jonka kiitollisena otan vastaan!

Sain myös eilen tietää, että Äiti pääsee Vanhustenhoidon päivätoimintaan mukaan kaksi kertaa viikosssa. Eli niinä arkipäivinä, kun Rouva O ei tule heille. Auto hakee aamulla ja tuo takaisin iltapäivällä. Kaikki ryhmässä olevat ovat muistisairaita. Siellä on paljon musiikkia (joka on Äidille tosi tärkeää), he ulkoilevat yhdessä, käyvät kuntosalilla ja puuhastelevat kaikkea ohjatusti. Vielä, kun saan Äidin suostumaan, että käy siellä...

Luulen, että tämäkään ei voi olla pitkäaikainen ratkaisu, vaan jossain vaiheessa heidän pitää suostua, että kotiin tulee joku joka päivä. Tai heidän pitää muuttaa lähellä olevaan, ihanaan hoivakotiin. Tiedän sen ihanaksi siksi, että olen käynyt tutustumassa sinne ja pois lähtiessäni kyselin, voisinko laittaa itsenikin sinne jo jonoon! Tässä vaiheessa voisin kuvitella, että tuollainen hyvä hoivakoti olisi ihana paikka, koska siellä on turvallista, siellä on ohjattua puuhaa (jota Äiti kaipaa), siellä on aina seuraa ja toisaalta on oma, omilla huonekaluilla varustettu huone, jos haluaa olla rauhassa.

Tämä hoivakoti kuntoon

Pääsiäissunnuntaina olimme kutsuneet Äidin ja Isän, Tytär1+Vävyn sekä Anopin+Miesystävän meille pääsiäislounaalle. Isäkin tuli, vaikka oli mökiltä kotiin mennessä epäillyt olevansa niin väsynyt ettei jaksa lähteä meille. Tuli kuitenkin, kun Tytär1+Vävy hakivat heidät.

Istuimme syömässä vaikka kuinka kauan ja meillä oli hauskaa! Nuoret, Mies ja minä nauroimme katketaksemme vanhuksille, joilla juttua riitti. Jokainen puhui omiansa, kukaan ei kuunnellut toisia, mutta kaikki nauroivat yhtä aikaa :D

Kerroin heille Kvartetti-leffasta ja miten siinä oli vanhojen muusikoiden hoivakoti. Vanhusten piti järjestää vuosittain konsertti, kun raha ei tahtonut riittää kodin ylläpitoon. Isä ehdottikin, että tässähän heillekin on valmis hoivakoti, jota minä voin alkaa pyörittää. Laitetaan rahankeruu pöydän ympäri ja katsotaan miten saadaan tämä hoivakoti toimimaan!

Vuoristorataa

Lauantai-aamuna vein vanhemmilleni aamukahvit. Heillä oli riita kesken. Äidin silmälasit olivat kateissa, olivat olleet jo eilisestä asti. Isä ei mitenkään ymmärrä, miten joku voi hävittää kaiken koko ajan. Isäkin on selvästi aivan loppu. Hän ei ymmärrä Alzheimerista tarpeeksi, vaikka olen yrittänyt siitä hänelle kertoa. Hän ihmettelee, että kun ei Äiti kuitenkaan tyhmä ole. Sehän se vaikeaa onkin, kun toinen osaa jutella ja on monta kertaa ihan kuin ennen ja kuitenkaan mikään ei ole kuten ennen.

Tyhjensin Isän "vessan", kun hän ei pääse enää ulkohuussiin, nappasin Äidin mukaan ja lähdimme ajelemaan Saukkolaan, Landenille, kauppaan. Mennen tullen Äitiä itketti, kun hän niin nautti maalaismaisemista. Hän oli niin kiitollinen reissustamme. Kertoi, että mieleen tulee kaikkia hyviä muistoja nuoruudesta, ei mitään kurjia, vaikka itkettääkin. Sanoin, että saa itkeä! Ihanaa, että tulee hyviä muistoja mieleen! Kun käännyimme takaisin mökkitielle huomasin, että Äiti ei olekaan ihan kartalla: hän luuli, että olemme hänen lapsuuden maisemissa. Mutta samapa tuo! Ihanaa, että hän sai hyvän olon tunteen.

Olimme lähdössä mökiltä pois joskus loppuiltapäivästä. Olin jo pakannut autoon omat kamat ja menin hakemaan vanhempieni tavaroita. Taas heiltä kuului meteliä. Äiti oli astunut taulun päälle. Taulun lasi oli tuusan nuuskana ja lasin sirpaleita joka paikassa. Mitä tekee taulu lattialla? Äiti oli jossain vaiheessa nostanut sen lattialle. Eikä mitään tietoa miksi. Mikä onni, että olimme pois lähdössä ja Äidillä oli paksut kengät jalassa! Nyt alkaa tämä heidän elämänsä olla jo hengenvaarallista.

Löysin Äidin silmälasit sängystä, monen lakana-, täkki- ja vaatemytyn alta.

Ennen pois lähtöä, tarkistin vielä vanhempieni takan: se oli taas täynnä roskia...

Pitkäperjantai

Pitkänäperjantaina menimme Mökille yöksi ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Mies oli etukäteen käynyt laittamassa lämmöt päälle sekä vanhempieni että meidän mökkiin. Nyt hän meni sinne jo edeltä ja minä kävin hakemassa vanhempani. Olin soittanut Äidille vasta pari tuntia aikaisemmin, että haen heidät mukaan, muuten heillä olisi ollut kauhea stressi pakkaamisista. Lupasin, että teen heillekin kaikki ruuat, joten heidän ei tarvitse ottaa mukaan kuin vaikka voileipätarvikkeita ja jotain muuta pientä, jos haluavat.

Kun menin hakemaan, mukaan oli pakattu mitä ihmeellisimpiä juttuja. Äidillä oli kevyet sisävaatteet päällä ja kesäkengät jalassa. Tunnin verran etsittiin pitkiä kalsareita ja ulkoiluhousuja, lämpimiä takkeja molemmille, lämpimiä ja samaa paria olevia kenkiä, sukkia - joka ikistä vaatekappaletta. Lopulta päästiin lähtemään ja molemmat huokailivat onnesta, kun pääsivät taas Mökille.

Roudasin heidän tavarat sisään ja autoin heidätkin sisälle. Vein meidän ruoat ja tavarat meidän mökkiin. Keksin, että kohta Isällä on kauhea jano eikä sisälle tule vielä vettä. Hain kiireesti kannuja ja ämpäreitä ja menin vanhempieni mökkiin napsauttamaan porakaivon pumpun päälle. Isä jo huuteli, että saisiskohan vettä, kun janottaa niin kovin... Olinpa tyytyväinen, kun olin askeleen edellä!

Mies oli jo metsätöissä, mutta oli laittanut meidän mökissä takan päälle. Taas tajusin, että minun pitää kyllä mennä laittamaan vanhempienikin takka päälle. Olivat juuri asettumassa takan sytytykseen. Onneksi olin taas ajan tasalla! Takka oli täynnä roskia. Siis ihan mitä vaan roskia. Oli paperia mutta myös muovipurkkeja, foliovuokia, vanhat kalsarit,... Puhisin, että älkää laittako takkaan mitään muuta kuin puita! He olivat ihan ihmeissään: "Kuka on käynyt laittamassa heidän takkaan kaikki roskat? Ei he itse koskaan laita roskia takkaan! Pojan kaverit on varmaan olleet täällä ja keksineet laittaa roskat takaan." Suuttuivat, kun sanoin, että ei ole Pojan kaverit olleet heidän mökissään eivätkä ole laittaneet roskia heidän takkaan. Eivät uskoneet. Joku on käynyt, mutta ei he itse.

Menin metsään. Mies poltteli risuja. Minä kiukuttelin hänelle, kun johonkin piti harmitus purkaa enkä voinut suuttua vanhemmilleni. Kiskoin risuja - eikä selkä tykännyt yhtään. Mies lähti lämmittämään saunaa ja minä jäin kuuntelemaan iltahämärän lintukonserttia. Kävelin metsässä. Haistelin kostean metsän tuoksuja. Linnut liversivät elämänsä kyllyydestä. Metsä on kirkkoni.

Äiti ei halunnut lähteä saunaan ja Isä ei pysty alas rantaan tulemaan. Menin yksin ja Mies tuli hetken päästä perässä. Ihana hiljaisuus ja rauha.

Mies jäi vielä saunomaan, kun minä palasin mökille. Itse en oikein koskaan laita telkkaria päälle, mutta Mies tykkää katsoa TV:tä ja oli nytkin jättänyt sen päälle. Ärsytti. Mutta jäin seisoskelemaan TV:n eteen. Näytti minun näköiseltä leffalta. Jäin katsomaan. Lopulta keksin: Kvartetti! Aikoinaan yritin saada lippuja teatteriin, mutta se oli aina loppuunmyyty. Leffaakaan en ollut nähnyt. Ai, kuinka hyvä se olikaan! Lämmin ja positiivinen. Nautin maisemista ja rauhallisesta kuvauksesta. Upeita näyttelijöitä! Sopi jotenkin tunnelmaan :)

No niin, ehkä tämä taas tästä.

Ei apua, kiitos!

Kiirastorstaina sain tikit pois. Leikkausalue tuntui vähän aralta, mutta mitään sen kummempia kipuja ei ollut.

Menin vanhemmilleni. Äiti oli juuri aloittamassa valmiin eines maksalaatikon lämmittämisen. Äiti ihmetteli, että miten tämmöinen kuuluu lämmittää, ei hän ole ennen tällaista lämmittänyt... Hän oli ihan hukassa. Mikroa hän ei osaa käyttää enää ollenkaan.

Lämmitin heille maksalaatikon ja jäin seuraksi istumaan ja katsomaan, että molemmat söivät kunnolla.

Siivosin samalla päällimmäisiä roskia pöydiltä ja lattioilta. Heittelin vaivihkaa pois astiakaapissa olevia ruokia, joiden olisi kuulunut olla jääkaapissa. Lattialla oli kattilallinen rouva O:n tekemää, hyvän näköistä keittoa, mutta sekin oli salaa hävitettävä, kun ei yhtään tiedä kuinka kauan se oli lämpimässä ollut.

Isä alkaa olla tosi väsynyt. Hän on vihainen, kun kaikki, mihin Äiti koskee, häviää. Mikään ei onnistu. Pukeminen voi viedä tunteja. Koko ajan etsitään jotain. Isä itse on nyt puoli sokea, puoli kuuro ja köpöttelee kahden kävelykepin avulla, eikä pysty edes seisomaan ilman tukea, joten ei pysty myöskään tekemään käsillään mitään samalla, kun seisoo.

Kun yritän puhua avun tarpeesta, he suuttuvat. Kotisairaanhoito järjesti heille suihkuapua kerran viikossa. Sitäkin he ovat perumassa. He kun eivät apua tarvitse.

Friends are forever

Viime keskiviikkona lähdin ensimmäisen kerran ihmisten ilmoille leikkauksen jälkeen. Olin sopinut treffit vanhan koulukaverini kanssa. Meidän piti tavata molempien lempparikahvilassa klo 15.00. Se olikin suljettuna, kun omistajat olivat lomalla pääsiäisen ajan.

Päätimme mennä uuteen tapas-cafe -paikkaan. Ei yhtään vapaata pöytää! Siis keskiviikkona, klo 15.00, meidän Pikkukaupungissa! Onpa ihmiset kiitettävästi oppineet käymään kahviloissa :)

Jatkoimme matkaa seuraavaan kahvilaan, joka myös oli lähes täynnä, mutta oli sentään pari tyhjää pöytää vapaana. Otimme kahvit, molemmille pienet herkut ja istahdimme juttelemaan.

Olemme vasta taas löytäneet toisemme keskikoulun luokkakokouksemme ansiosta (täällä). Eli olimme samalla luokalla ja kavereita n. 40 vuotta sitten! Juttu jatkui siitä, minne se on joskus jäänyt. Nyt vain jouduimme hieman päivittämään tapahtumia menneiltä vuosikymmeniltä. Ihan ensimmäisenä molempien sairaskertomukset... Ja... siis mitä... miks ne sammuttelee valoja... mehän ollaan ainoot täällä... Klo oli 17.00 ja kahvila oli menossa kiinni! Mehän oli vasta päästy alkuun!

Mikä kahvila on vielä auki? Keksimme linja-autoaseman kahvion, sieltä meitä ei heti ajeta pois. Otimme vain lasit soda-vettä ja istahdimme jatkamaan juttua. Kunnes taas tajusimme, että kovin alkoi olla hiljaista ja olimme taas paikan ainoat asiakkaat... Klo oli 20.00! Mihin se aika häviää!? Hyvän ystävän kanssa ajantaju katoaa täysin!

Mieskin jo soitteli, olenko hengissä, kun piti vain lähteä pariksi tunniksi kokeilemaan, miten selkä kestää. Hyvin kesti - en edes muistanut koko selkää. Yöllä se sitten antoi oman mielipiteensä moisesta villiintymisestä, mutta oli se sen väärtti!