Viime keskiviikkona lähdin ensimmäisen kerran ihmisten ilmoille leikkauksen jälkeen. Olin sopinut treffit vanhan koulukaverini kanssa. Meidän piti tavata molempien lempparikahvilassa klo 15.00. Se olikin suljettuna, kun omistajat olivat lomalla pääsiäisen ajan.
Päätimme mennä uuteen tapas-cafe -paikkaan. Ei yhtään vapaata pöytää! Siis keskiviikkona, klo 15.00, meidän Pikkukaupungissa! Onpa ihmiset kiitettävästi oppineet käymään kahviloissa :)
Jatkoimme matkaa seuraavaan kahvilaan, joka myös oli lähes täynnä, mutta oli sentään pari tyhjää pöytää vapaana. Otimme kahvit, molemmille pienet herkut ja istahdimme juttelemaan.
Olemme vasta taas löytäneet toisemme keskikoulun luokkakokouksemme ansiosta (täällä). Eli olimme samalla luokalla ja kavereita n. 40 vuotta sitten! Juttu jatkui siitä, minne se on joskus jäänyt. Nyt vain jouduimme hieman päivittämään tapahtumia menneiltä vuosikymmeniltä. Ihan ensimmäisenä molempien sairaskertomukset... Ja... siis mitä... miks ne sammuttelee valoja... mehän ollaan ainoot täällä... Klo oli 17.00 ja kahvila oli menossa kiinni! Mehän oli vasta päästy alkuun!
Mikä kahvila on vielä auki? Keksimme linja-autoaseman kahvion, sieltä meitä ei heti ajeta pois. Otimme vain lasit soda-vettä ja istahdimme jatkamaan juttua. Kunnes taas tajusimme, että kovin alkoi olla hiljaista ja olimme taas paikan ainoat asiakkaat... Klo oli 20.00! Mihin se aika häviää!? Hyvän ystävän kanssa ajantaju katoaa täysin!
Mieskin jo soitteli, olenko hengissä, kun piti vain lähteä pariksi tunniksi kokeilemaan, miten selkä kestää. Hyvin kesti - en edes muistanut koko selkää. Yöllä se sitten antoi oman mielipiteensä moisesta villiintymisestä, mutta oli se sen väärtti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti