Lauantai-aamuna vein vanhemmilleni aamukahvit. Heillä oli riita kesken. Äidin silmälasit olivat kateissa, olivat olleet jo eilisestä asti. Isä ei mitenkään ymmärrä, miten joku voi hävittää kaiken koko ajan. Isäkin on selvästi aivan loppu. Hän ei ymmärrä Alzheimerista tarpeeksi, vaikka olen yrittänyt siitä hänelle kertoa. Hän ihmettelee, että kun ei Äiti kuitenkaan tyhmä ole. Sehän se vaikeaa onkin, kun toinen osaa jutella ja on monta kertaa ihan kuin ennen ja kuitenkaan mikään ei ole kuten ennen.
Tyhjensin Isän "vessan", kun hän ei pääse enää ulkohuussiin, nappasin Äidin mukaan ja lähdimme ajelemaan Saukkolaan, Landenille, kauppaan. Mennen tullen Äitiä itketti, kun hän niin nautti maalaismaisemista. Hän oli niin kiitollinen reissustamme. Kertoi, että mieleen tulee kaikkia hyviä muistoja nuoruudesta, ei mitään kurjia, vaikka itkettääkin. Sanoin, että saa itkeä! Ihanaa, että tulee hyviä muistoja mieleen! Kun käännyimme takaisin mökkitielle huomasin, että Äiti ei olekaan ihan kartalla: hän luuli, että olemme hänen lapsuuden maisemissa. Mutta samapa tuo! Ihanaa, että hän sai hyvän olon tunteen.
Olimme lähdössä mökiltä pois joskus loppuiltapäivästä. Olin jo pakannut autoon omat kamat ja menin hakemaan vanhempieni tavaroita. Taas heiltä kuului meteliä. Äiti oli astunut taulun päälle. Taulun lasi oli tuusan nuuskana ja lasin sirpaleita joka paikassa. Mitä tekee taulu lattialla? Äiti oli jossain vaiheessa nostanut sen lattialle. Eikä mitään tietoa miksi. Mikä onni, että olimme pois lähdössä ja Äidillä oli paksut kengät jalassa! Nyt alkaa tämä heidän elämänsä olla jo hengenvaarallista.
Löysin Äidin silmälasit sängystä, monen lakana-, täkki- ja vaatemytyn alta.
Ennen pois lähtöä, tarkistin vielä vanhempieni takan: se oli taas täynnä roskia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti